Kadotettujen kivi

Osa 1

Tyttö seisoi siinä, aivan paikallaan. Hän tuijotti isänsä silmiin, joka makasi vuoteella liikkumatta, raskaasti hengittäen. "Isä... ei niin saa käydä... en halua..." hän kuiskasi ja suuret kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä.
"Allania. Älä ole hölmö. niin on tarkoitettu." Isä sanoi rauhoittavalla äänellä, samalla tavalla, kun hän oli sanonut tytön ollessa vielä pieni. "Ei mörköjä ole olemassakaan. Älä ole höpsö2 Niin hän oli aina sanonut, ja Allania ei halunnut sen vielä olevan ohi.

Tyttö räpäytti silmiään ja kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. "Ei! Ei saa!" hän sanoi ja istuutui vuoteen reunalle ja otti isäänsä kädestä. "Kaiken tämän olen sinua etsinyt, muistaen vain menneet lapsuuteni vuodet. Ja jos kuolet nyt, isä... se näyttäisi Aeneaan keisarikunnalle vain sinun heikkoutesi.. Et saa luovuttaa..." Isä hymyili lempeästi. "Ei, Allania.. Sinun on päästettävä irti." Isä hymyili, niin onnellisen näköisenä, että se tuntui miltei pahalta. Kuinka hän saattoi olla onnellinen, jättäen tyttönsä tänne.
"..Ja silloinhan..." hän jatkoi, "Silloin, Alllania, sinusta tulee..."

Oveen koputettiin. "Sisään" tyttö huusi ääni väristen. Hän nousi seisomaan ja yritti näyttää onnellisemmalta, mitä oli. Lordi Mallawy ja lordi Nobelheim astuivat sisään. "Neitiä kutsutaan" Lori nobelheim kumarsi syvään, hyvin syvään tapansa mukaisesti. "Ei.. En ehdi nyt..." tyttö sanoi ja huokaisi. Hän katsoi vielä kerran miestä, miestä, joka makasi vuoteella, jonka piti olla hänen isänsä. "Valjastakaa hevoseni. Minä lähden... ...tulen illalla takaisin. älkää odottako."
"Kyllä, teidän armonne" sanoi Mallawy ja yhdessä Nobelheimin kanssa he perääntyivät ovesta takaperin, kumarrellen ja hokien "Kyllä, teidän armonne, kyllä, neiti.."

"Lähdetkö, tyttäreni? Vaikka saisit kaiken, koko Apollon valtakunnan?" mies kysyi jä yski sanojensa välissä.
"Kyllä, isä. En tahdo nähdä sitä, mikä on tapahtuman. Lähden, kuljen sen saman retken, jonka tein löytääkseni janetin, mutta jään Neptuniaan." Mies naurahti. "Niinhän sinä teet, Allania" Hän hymyili, sillä kyllä hän tiesi, minne tyttö olisi menossa, etsimään kadotettujen kiveä...

Osa 2

Tytto nojasi poytaan kadet taristen. Hanen silmansa tuijottivat vankasti yhteen pisteeseen ja han hengitti raskaasti.
-Ala arsyta minua nyt... mina varoitan...

Majuri oli aivan hiljaa. Han ei tiennyt asian olleen niin arka.
-Allania... sina tariset.

Tytto nosti paataan.
-Mina TIEDAN kylla... kylla mina huomaan itsekin... Luuletko etta tarisen tahallani, vai? hanen suustaan paasi naurahdus joka kuulosti samalla katkeran itskuiselta. Han huokaisi syvaan ja istui sitten takaisin tuoliinsa. Hanen paansa painui alas.
-Ei se mitaan... ei se mitaan. Kaikki on kylla hyvin, aivan mainiosti. Miksi mina murehdinkaan?
-Mutta Allania... asiat eivat ole hyvin. tiedat sen itse!

Tytto nosti paataan.
-Ala sano noin... ala...
-Allania... isasi... isasi on kuollut.. tiedamme sen molemmat... miksi kisutat itseasi?!

tytto pudisteli paataan.
-Eijei.. se... ei se ole reilua... en mina... mina en... en osaa...
-Sinun taytyty...
-Ei... ei.
-Kylla, Allania, sinun... on pakko.
-Ei, han nousi ja nyrkin poytaan, Ei! Han ei ole isani, ei sen enempaa, kuin mina olen Apollon keisarinna!
-Sina OLET! Nyt, se on nyt VELVOLLISUUTESI.
-En halua! En osaa! En... kykene... en... Hanen aanensa muuttui aivan itkuiseksi ja poskea pitkin valui kyynel. Majuri vaikutti huolestuneelta. Han astui lahemmas.
-Ala itke... kylla se... jotenkin selviaa.

Tytto pudisteli paataan ja pyyhki vedet silmistaan.
-Se ei selvia. Joko mina olen, tai en... ja mina en halua olla, mutta minun taytyy... minun.. taytyy... Samassa han nosti katseensa ja tuijotti majuria suoraan silmiin.
-Minun taytyy... menna. Mina menen... Han nyokkasi.
-Ei. Et voi paeta sita mita sina olet.

Tytto katsoi vihaisesti Dungeonia.
-Enko? Et voi minua estaa!
-...enko? Majuri sanoi.
-Peraanny! Tytto komensi ja tarttui miekkaansa.

Majuri pudisti paataan.
-En anna sinun lahtea. En voi. Etka sina mene.

Tytto vetaisi miekkansa. Majuri kiskoi myos miekkansa. He tuijottivat toisiaan hetken - hetken joka tuntui kestavan tunteja...

Osa 3

*tapahtunut ennen kuin Allania sai kuulla olevansa kuninkaan tytär*

"Henkilökuvaelma"

Tyttö otti vielä pari juoksuaskelta kohti hohtavaa lähdettä ja putousta. Nahkaiset saappaat hänen jalassaan olivat aivan kuluneet ja polvet naarmuilla. Hänen lila mekkonsa oli mudan ja hielan tahrima.

"Vihdoinkin...", tyttö ajatteli, "Minulla on niin jano..." Hän polvistui kivelle lähteen vierellä ja kumartui. Vyöltään hän otti nahkaisen pussin ja täytti sen vedellä. Kuinka uskomattoman hyvältä se maistuikaan; niin raikkaalta ja makealta. Ensimmäistä kertaa päiviin hän myös näki kasvonsa. Tummat silmät tuijottivat lähteestä tytön tarkastellessa peilikuvaansa.

"Kuusi, seitsemän..." tyttö laski päiviä jotka oli viettänyt metsässä harhaillen. Hän olisi aina voinut palata takaisin Mercuriaan, mutta siitä ei ollut enää paljoa jäljellä ja sitä häpeää hän ei olisi kestänyt. Tyttö muisteli sitä voimaa jonka avulla hän olisi voinut pelastaa Mercurian, mutta jonka hän oli päästänyt käsistään. Hän ei osannut, ei vielä.

Ruby hirnahti herättäen tytön ajatuksistaan. "Ruby... rauhoitu. Täällä olemme vielä hetken turvassa." tyttö sanoi ja otti samalla saappaat jalastaan kastaen jalkansa veteen. "Etsivätkö he meitä, Ruby? Mitä luulet?" tyttö mumisi tuijottaen visusti lähteeseen. "Lähtivätkö he peräämme ja... etsiikö majuri minua...?" Ruby hirnui jälleen ja polki jalallaan maata. "Niin", tyttö naurahti, "minun on pian löydettävä heidät jos he eivät löydä minua... sillä emmehän voi jatkaa matkaa kahden."

Tyttö nousi kiveltä ja nosti helmaansa astuen kokonaan lähteeseen.

"Vihdoinkin saan peseytyä" tyttö huokasi ja pesi vedellä kasvojaan. Vihertävät puiden oksat nuokkuivat putouksen yllä päästäen vain hieman auringonvaloa metsään. tyttö peseytyi ja nousi takaisin kivelle kuivaamaan itseään. Puettuaan mekkonsa ylleen hän haki rubyn paksun tammen luota juomaan. Hän kuivasi hiuksiaan ja hyräili hiljaa Syijien laulua.

Silloin tyttö kuuli takaataan askelia. Hän tarttui miekkaansa. Miehen ääni kysyi:

"Kenraali... Allania...?" Tyttö kääntyi hitaasti pidelleen kättään yhä miekallaan. Hänen silmänsä kirkastuivat: "Dungeon! oletteko se todella te?!" tyttö huusi. Hän nousi kiveltä ja halasi majuria. Tyttö hymyili lempeästi. "Missä kaikki muut ovat?" hän kysyi. Majuri näytti hieman hämmentyneeltä. "Missä olet ollut? Minä... me olemme etsineet teitä kaikkialta. Olin... huolissani." tyttö hymyili. "Olenhan minä sentään Apollon kenraali... kyllä minä pärjään..."

"Mutta eihän Apollon parhainkaan retkikunta pärjää ilman parasta kenraalia" majuri sanoi ja hymyili. tyttö painoi päänsä alas. "Minä... minä... en voinut jäädä Mercuriaan. En mitenkään sen jälkeen mitä tapahtui. En kehdannut. Kaikki oli minun syytäni." Majuri pudisti päätään. "Ei, ei... Ette te... Allania, et sinä voi syyttää itseäsi kokonaisen valtakunnan tuhosta. Sehän on naurettavaa! Sitäpaitsi, mehän olimme lähdössa jokatapauksessa. Olisit tullut kanssamme." Majuri huokasi. "Mutta tärkeintä on, että olemme taas yhdessä ja että olet kunnossa. Muut odottavat kylässä." Tyttö hymyili jälleen. "Kiitos. Ja... anna anteeksi."

"Mennäänhän jo" Majuri sanoi ja tarttui tyttöä kädestä ja Rubya ohjaksista.

Ally