Rakkautta kuolemassa

...miksi?

En voinut ymmartaa... Jalkani olivat niin lahella tyhjyytta, vain puoliksi kalliolla. Astuin eteenpain. Mutta jokin esti minua. En voinut liikuttaa jalkaani, en vaikka keskitin kaikki voimani siihen.
"Tee se, Dan! Sina pelkuri!!" Rakastinko elamaa liikaa...?

Tiesin, etta se ei voinut olla totta. Jokin kumma oli iskenyt minuun. Jos olisin rohkea, en olisi tassa. Olin siis pelkuri... aivoton moukka. ja millaan ei ollut enaa mitaan valia.
"sina typerys. Etko pysty mihinkaan?" kuulin itseni haukkuvan itseani ja heiluvan reunalla yha lahemmaksi kuilua.

Selkaani hivelevat kadet tyonsivat minua lahemmaksi samalla kun joku piteli minua kaukana reunasta. Oli aivan kun olisin katsellut itseani sivusta ja tuntenut suurta halveksuntaa ja saalia.
"Ei, Dan... miksi teet noin?" Pudistin paatani. 'Mina... mina..."

Huokasin syvaan ja peraannyin... ehka, jos ottaisin vauhtia, voisin ikaankuin lentaa... se ei tuntuisi niin vaikealta...? Nyokkasin. Hyva. Niin oli siis tehtava. En kestaisi tassa arvottomassa ruumiissani enaa hetkeakaan, oli paastava pakoon. Askel, toinenkin. Tama ei ollut yhtaan helpompaa!

Silloin tuo suloinen aani, tuo ainoa, joka saattoi estaa minua kuiskasi...
"Dan, ala ole holmo... Mina tarvitsen sinua." Kaannyin katsomaan. Rosa?! Kaannyin... hitaasti, katse maata pitkin kaannyin ja nain hanet -maailman kaunein tytto seisoi edessani, ja pyysi minua odottamaan.
"Rosa!" yritin huutaa, mutta ilmoille paasi vain vaivainen pihina.

Nain kuinka han hiljalleen kaveli luokseni ja tarttui kateeni.

"Ala mene. Tai mina tulen mukaasi..."

Ally