Kehitys
Osa 2 - Myrkytetty maailma
Kenraali Carsel oli jo kaukana kielekkeeltä. Aamunkoitto ei ollut seurannut. Pieni lohikäärme lensi hyvää vauhtia kohti räjähdyksen keskustaa. Carsel halusi koukata sitä kautta ja katsoa tapahtuman jälkeä. Siellä missä aikasemmin oli ollut suolaa, myrkyllistä maata ja muutamia satoja oiloja oli nyt sulaa kiveä joka virtasi kanjoniin. Radioaktiivista kiveä. Kanjoni tulisi entistä myrkyllisemmäksi. Carsel hymyili kun katseli laavavirtoja. Ase oli ollut uskomattoman tehokas, kuumuus oli ilmeisesti ollut lähemmäs sataa tuhatta astetta. "Kyllä he mieluummin Xandarian kun tämän kohtalon valitsevat" hän sanoi lohikäärmeelleen joka oli lähes kuuro. Sen korvista valui mätää joka oli tärykalvon jäännöksiä. Se tiesi minne lentää vain silloin kun sitä koputti kuonolle, tönäisi korvaa tai kosketti yhtä sierainta. Komentoja se ei enää kuullut. Puhuakaan se ei enää osannut. Tämä lohikäärmelaji oli niitä yksinkertaisia jotka voitiin hädin tuskin luokitella älyllisten joukkoon. Puhua ne kyllä osasivat, mutta hyvin yksinkertaisesti. Ikää niillä saattoi olla parhaimillaan 10 000 vuotta. Kaikki lohikäärmeet elivät hyvin, hyvin vanhoiksi.
Maailman viisaimmat olennot, vanhat lohikäärmejättiläiset olivat uskomattoman vanhoja. Vanhimmalla niistä, Braedronyzatolilla, lohikäärmeellä jonka elementti oli happo oli ikää yli pari miljoonaa vuotta. Vain se itse tiesi kuinka vanha se oli. Se oli uskomattoman viisas. Tosin, sen ikää tai sen tietoja ei kukaan uskaltanut mennä kysymään. Braedronyzatol oli nimittäin tyranni, niin kuin lähes kaikki happo-elementtiset lohikäärmeet olivat. Se oli niiden veressä. Hänen aluetta oli eräs mantereenosa, jota ympyröi mutanttien meri. Kaikkien happo-elementtisten lohikäärmeiden asuinpaikat ovat kammottavia. Braedronyzatolin oli kamalin. Hänelle kuului valtava musta suo joka löyhkäsi kuolemalle. Koko alue oli yhtä pohjatonta vettä, täynnä mädäntyneiden puiden osia. Ainoat paikat missä saattoi kävellä olivat 15 metriä paksut turvemuodostelmat. Hän ei antanut niiden kasvaa liian paksuiksi. Se olisi ollut haitallista suolle. Sen alueen ainoat elävät olennot Braedronyzatolin lisäksi olivat kammottavat, kymmenien metrien kokoiset mutantit. Maamutantit olivat sopeutuneet veteen. Niiden lisäksi vedessä asuivat myös kauheat haimutantit, jotka muualla maailmassa olisivat tappaneet kaiken merenelävän sukupuuttoon. Ja syvällä, syvällä kilometrien syvyydessä vedenpinnan alla, siellä missä vesi alkoi menettää otettaan ja alkoi kilometrien paksuinen vesi-mutakerros, siellä syvyydessä istui Braedronyzatol itse. Hän kävi pinnalla vain mikäli oli tarvetta. Tai ihmisiä, kääpiöitä, haltioita tai muita vastaavia liikkui hänen alueella. Hän ei tappanut heitä nälästä, mutantteja oli tarpeeksi. Hän tappoi heitä vain koska heidän silmistä näki kauhun. Mutantit kuolivat viha ja raivo silmissään. Ihmiset ja muut kuolivat kauhu silmissään. Braedronyzatol antoi oikein hitaasti pureutua ruosteenväristen hampaidensa heidän rintakehään. Hän tunsi sätkimisen ja sitten pienen määrän verta. Sitten hän söi olennon pienenä suupalana ja hypähti lentoon ja syöksyi veteen aiheuttaen sellaisen tsunamin että koko pohjamutakerros sekoittui ja osa tappavasta vedestä vyöryi kymmenien kilometrien päähän suosta.
Carsel oli kerran käynyt "löyhkän suolla". Hän ei nähnyt Braedronyzatolia. Jokin kuitenkin liikkui selvästi hänen allaan, sen paljastivat virtaukset. Jokin hyvin iso. Kilometrejä pitkä. Ehkä kahdeksan-yhdeksän. Ehkä enemmänkin. Hän ei edes halunnut nähdä lohikäärmettä. Braedronyzatol oli tarujen mukaan niin kamala että vain kaikkein vahvimmat persoonat selviytyivät hänen näkemisestään ainoastaan elinikäisillä painajaisilla, vainoharhaisuudella ja pimeyden pelolla. Se retki suon yli oli ainoa asia jota Carsel oli koskaan tosissaan pelännyt. Edes Aamunkoiton yllättävä puolustus ja luiden rikkominen ei ollut niin kammottavaa. Tietenkin hän oli pelännyt ja tuntenut kipua, mutta se ei ollut mitään verrattuna suon yli lentämisestä. Kivusta puheenollen, Carselin luumurtumat olivat hyvin kivuliaita. Hän sitoi itsensä kiinni satulaan, koputti kaksi kertaa lohikäärmettä kuonoon, mikä merkisti käskyä kotiin ja nielasi parannuspillerin. Ne olivat Xandarian huippulääkäreiden aivojen tuote. Ne poistivat tuskan, nopeuttivat paranemista ja solujen uudistusta 15-kertaiseksi, mutta niillä oli haittavaikutuskin. Niiden nielijä menetti tajuntansa johtuen pillereiden hyvin nopeasta toiminnasta. Aivojen kemikaalit vaihtuivat hyvin nopeasti ja se iski henkilöltä tajun kankaalle. Siksi hän sitoi itseensä satulaan. Tuollaiseen tarvittiin kyllä tavaton luottaminen, sillä jokainen lohikäärme ei kunnioittanut isäntäänsä aina. Carsel kuitenkin päätti luottaa ratsuunsa tällä kertaa ja nielasi pillerit, sulki silmänsä ja menetti tajuntansa hyvin nopeasti. Kun hän heräsi hän oli Xandarian poliittisen keskuksen, marmoripalatsin toipilashuoneessa. Hänen seuranaan oli itse Xandarian valtion päälääkäri Nriel. 50-vuotias kalju, mukavan näköinen mies joka käytti lähes aina valkotakkia.
"Pelkäsimme teidän käyneen jo huonosti." Nriel sanoi. "Koko valtionpoliisi on hälytysvalmiudessa, sillä luultiin että kyseessä oli attentaatti. Mitä tapahtui?"
"Kerron joskus toiste." Carsel sanoi hiljaa ja kalpeana. Herääminen oli kamalinta. Tuntui ikään kuin vaivaisi kymmenkertainen krapula. "Poliisi olkoon rauhassa, hengenvaarallinen tilanne se kyllä oli, muttei attentaatti. Menkää. Haluan nukkua."
"Kyllä, herra kenraali. Kutsukaa jos tarvitte jotain, niin autan henkilökohtaisesti." Nriel sanoi.
"Menkää. En tarvitse teitä. Kaltaisellanne miehellä on varmaan muitakin lääkintäongelmia kuin minä. Joku luotettava lääkäri kelpaa mainiosti." Carsel puhui hyvin hiljaa. Nriel kumarsi ja poistui. Carsel sulki silmänsä ja nukahti. Hän heräsi auringonlaskun aikaan. Toipilashuone oli tarkoitettu kuninkaalisille ja sen näki. Huoneen seinät, katto ja lattia olivat jadekiveä. Sänky taas oli tehty 20 karaatin kullasta ja tyyny sekä peitto pehmeästä silkistä. Hän nousi vaivaisesti pystyyn ja meni parvekkeelle. Siellä oli näkymä valtamerelle. Hän oli 200 metrin korkeudella ja näki kaiken hyvin. Parvekkeen kaiteella istui joitakin lokkeja. Carsel katsoi niitä ja käänsi katseensa taas merta päin. Xandariassa rakastettiin lokkeja jostain syystä. Niitä pidettiin marmoripalatsissa lemmikkeinä ja koko maassa oli ankara kielto niiden tappamisesta. Carsel katsoi aurinkoa. Se muistutti hänelle sitä toista hänen tänään näkemäänsä aurinkoa. Hän hymyili.
"Xandaria tai ase." hän sanoi. "Valitkaa itse." Hän kääntyi ja meni takaisin sänkyyn. Oven hän jätti auki ja lempeä tuuli toi lämmintä ilmaa sisään.
Alhaalla valtameressä uiskentelivat mutantit.
Gabriel