Kehitys
Osa 3 - Kahden mahdin törmäys

M'rahin rintakipu alkoi hellittää. Laira siveli hänen otsaa ja Qel antoi hänelle joitain yrttejä. Hunoar katsoi alas sinne minne Aamunkoitto oli hypännyt. Alhaalla näkyi vain syvä kanjoni jossa virtasi joki ja jonka rannoilla oli isoja harmahtavan vihreitä läisikjä. Oiloja. Hunoar tuli takaisin M'rahin luo ja istahti.
"Mitä arvelet?" hän kysyi.
"Mistä?" M'rah kysyi vuorostaan. "Carselista? Aseesta? Aamunkoitosta? Säästä? Tytöistä? Lauantaina pidettävistä kapakkajuomingeista?" Hunoar nosti kätensä torjuakseen sanatulvan ja sanoi:
"Aamunkoitosta. Mitä luulet hänestä. Hän saattaa olla melkoinen ongelma." Qel nousi, pyyhkäsi laihalla kädellään lumivalkoiset hiuksensa pois silmien päältä ja sanoi:
"Aamunkoitto on vaarallinen. Hänen voimansa ovat uskomattomat. Hän ei ole ihminen. Hän on lähempänä jumalaa, vaikken ole koskaan ihmisjumalasta kuullutkaan. Hänen mahtinsa tulee ajalta ennen magian vallankumousta, mikä on mahdotonta. Ennen sitäkin aikaa oli kausi jolloin magia todella hallitsi, mutta sitten saapui maailmanloppu ja magia tuhoutui. Ja Aamunkoitto on paha. Ei ihmismaisen paha vaan Paha."
"En olisi osannut sanoa paremmin." M'rah sanoi. He poistuivat kielekkeeltä luolaan ja nousivat lohikäärmeratsujensa selkään. Kaikki heidän lohikäärmeensä olivat elementiltään ilmalohikäärmeitä. Notkeita, laihoja ja ketteriä. Niiden väri vaihteli vaaleansinisestä valkoiseen. M'rahin lohikäärme oli 24 metriä pitkä. Hitusen suurehko tavalliseksi ratsuksi. Sen nimi oli Andyrian. M'rah piti siitä. Heillä oli aika samanlainen persoona. Andyrian oli mukava keskustelukumppani.
"Ensin Carsel, sitten se räjähdys ja vielä se leijuva tyyppi." Andyrian sanoi.
"Aamunkoitto." M'rah keskeytti.
Andyrian maisteli nimeä. Tunnusteli sitä ja koki sen yhtä uhkaavaksi kun Carsel oli sen kokenut.
"Aamunkoitto..." se sanoi. "Jotenkin pelottava nimi...meillä on nyt isoja ongelmia. Mitä meidän pitäisi tehdä?"
"En ole varma..." M'rah sanoi. "Mutta mikäli asiat menevät todella hulluiksi, niin tiedän erään joka voisi auttaa meitä. Se olisi kyllä tavaton riski." Andyrian mietti hetken aikaa ja sanoi:
"Ei tule ketään mieleen. Kuka?"
"Ajattele. Kenen valtakunta sijaitsee hyvin lähellä Xandariaa, kuka on samanlainen luonteeltaan kuin Carsel, kuka voisi orjuuttaa maailman jos vain haluaisi?" Andyrianin silmät muuttuivat entistäkin valppaammaksi ja hän kysyi:
"Nuo ehdot? Lähellä Xandarian valtakuntaa sijaitsee...löyhkän suo! Et kai kuvittele että pyytäisimme apua itseltään Braedronyzatolilta?! Oletko tullut hulluksi?! Hänhän tappaisi meidät heti ja kiduttais vielä sellaisellakin tavalla, että me rukoilisimme kuolemaa! Ja jos hän haluaisi, hän olisi ottanut Xandarian jo..."
"Kuuntele!" M'rah keskeytti. "Sanoin että se olisi tavaton riski, mutta Braedronyzatol on samanlainen kun Carsel. Joten hän mielellään ryhtyisi sellaiseen leikkiin kanssamme. Heti kun me oltaisiin päihitetty Carsel ja Aamunkoitto hän puukottaisi meitä selkään. Meidän täytyy siis ennakoida se hetki. Ja sanoin että se on vain viimeinen mahdollisuus." Andyrian oli hiljaa. Oli jo yö. M'rah kuuli kuinka Andyrianin siivet löivät jokaisen kolmen sekunnin välein rauhallisesti ja harkitusti. Hän ei kuullut muiden siipiä. Hän ei olisi voinutkaan, sillä ne neljä lohikäärmettä löivät rytmissä. Se oli niille eräänlainen rituaali. Hän tiesi että alhaalla oli meri. Ja missä meri, siellä mutantteja. Tämä koko maailma oli epämuodostunut ja yksi iso mutantti. He saapuisivat kotiin vasta tuntien kuluttua. Hän asui maaseudulla metsän laaksossa. Pieni yhteisö, 3 000 asukasta, suurin osa ihmisiä. Haltijoitakin oli, samoin kääpiöitä. Oli jopa henkiä, niitä epämääräisiä olentoja joista ei tiennyt olivatko ne eläviä vai ei. Andyriaan siiveniskut nukuttivat. Hän sitoi itsensä tukevammin kiinni satulaan ja antoi päänsä vaipua Andyrian suomuja vasten. Hän nukahti.

Oli yö. Mutta jokin oli vinossa. Pahasti vinossa. Hän tunsi hyvin mahtavan voiman alueellaan. Hän ei pitänyt siitä. Hän päästi murinan joka säikäytti kaikki mutantit 50 kilometrin säteellä. Hänen punaisen mustat silmänsä loistivat raivosta. Hänen musta, ohut partansa tärisi terävän leuankärjen päällä. Pitkät, hyvin pitkät mustat hiukset olivat sarvien välissä ja ne muodostivat kokonaisen metsän. Hän siirsi mustat raajansa ruumista vastaan. Hännällä joka muodosti kolmannesosan ruumiin pituudesta hän alkui hivuttautua ylöspäin. Mutantit eivät nähneet häntä, sillä he olivat uskomattoman syvällä ja muta heikkensi näkyvyyttä lisää. Kuitenkin, kaikki aavistivat että kilometreja pitkä lohikäärmetyranni liikkui kohti pintaa.
Ja ne kaikki mutantit poistuivat kiiren vilkaa mahdollisimman kauas.

Aamunkoitto leijui hiljaa yössä. Alhaalta hänet oltaisiin aavistettu, sillä hänen ihonsa hohti hyvin hiljaa, mutta hohti kuitenkin pronssisen värisenä. Alhaalla ei kuitenkaan kukaan täysjärkinen-eikä hullukaan-liikkunut, sillä hän oli löyhkän suon yläpuolella. Hän halusi henkilökohtaisesti tavata tämän alueen herran, olennon jota kuulemma jumalatkin pelkäsivät. Hänen ei tarvinnut odottaa pitkään. Yhtäkkiä kuulosti ikään kuin tuhat tulivuorta oli räjähtänyt. Se ääni alkoi vesimassan halkeamisena ja loppui uskomattoman kovaan raivokarjaisuun. Aamunkoitto näki Braedronyzatolin alhaalla. Hän näki tarpeeksi selvästi sen kammottavan ulkomuodon, joka oli kuin hullun unista, jos häntä vaivasi 40-asteinen kuume. Se teki häneen vaikutuksen. Todella teki. Painajaislohikäärme oli hetkessä ilmassa ja huitasi 2 kilometriä pitkän käsivarren häntä kohti.
Hän väisti sen helposti.
"Braedronyzatol!" hän huusi ukkosmaisella äänellään.
"Minä olen Aamunkoitto. Pronssikeisari, kauhun kuningas, painajaisten prinssi. Haluan tavata sinut, sinut joka tarujen mukaan pystyisi tekemään jumalankin hulluksi kammotavuudellaan."
"Se olen minä! Braedronyzatol! Raivo, hulluus, tuska, epätoivo! Valitse noista! Nuo kaikki ihmisten minulle antamant nimet sopivat minulle täydellisesti!" Musta lohikäärme huusi kaksisävyisellä, ontolla äänellään.
"Mutta minut tunnetaan myös nimillä viisaus, tieto, vanhuus, älykkyys. Tiedemiehille ja filosofeille minä len jumala! Heidän vaakunoitaan koristaa lohikäärme jonka on tarkoitus esittää minua!" Se jatkoi.
"En epäile sitä lainkaan. Näen että olet tarujen kertoma olento. Itseasiassa tarut antavat sinusta vain kalpean varjon." Aamunkoitto sanoi hymyillen.
"En tiedä oletko sinä todella pronssikeisari tai painajaisten prinssi, mutta olet kuolevainen! Olet ihminen! Ja saat kuolla nyt!" Lohikäärme huusi ja avasi kitansa jostan suihkui tuhansia ja taas tuhansia litroja happoa. Mustaa happoa. Aamunkoitto väisti sen ja se osui veteen, joka alkoi kiehua. Satojen kilometrien säteellä mutantteja kuoli. Vain kaikkein etäämpänä löyhkän suolla oli enää mutantteja hengissä. Kestäisi vuosia ennen kun alueen ekotasapaino palautuisi.
"Olet suuri. Olet vastustajani. Jompikumpi meistä tuhoaa vielä toisen joskus." Aamunkoitto sanoi ja levitoi pois hyvin nopeasti. Braedronyzatol oli hulluna raivosta. Se ei mennyt perään. Sen sijaan se karjaisi uudestaan, nousi kilometrien korkeuteen ilmaan ja paiskautui komeetan voimalla veteen syvyksiinsä, jotka olivat entistä myrkyllisemmät ja synkemmät, koska hänen happo oli nyt osa siitä. Braedronyzatol meni pohjaan ja ajatteli. Selasi läpi kaikki muistonsa, kaiken kuulemansa.
Kuka se oli? Kuka mahtoi se olla? Miten sellainen oli mahdollista? Hänen tietomääränsä oli valtava. Ja kas kummaa, hän todellakin muisti kuulleensa jostain nimen Aamunkoitto.

Gabriel