Kehitys
Osa 5 - Suuren surma

Tulen keisari Enigronom lensi kotiseutuaan päin. Kokous oli ollut pitkä, muttei ollut tuottanut merkittävää tulosta. Kaikki olivat olleet niin eri mieltä, että mitään kunnon päätöstä ei voitu tehdä. Yksi-Braedronyzatol-ei ollut äänestänyt lainkaan. Näin suuria erimielisyyksiä ei oltu vielä koskaan koettu. Niinpä päätettiin odottaa ja tarkkailla mitä Xandaria tekisi seuraavaksi. Enigronom katseli alla olevia maisemia. Se katsoi kuinka maaperä alkoi hiljalleen vaihtoa hiekasta kivettyneeseen laavaan. Ilmassa oli jo rikinkatkua. Jokaisella siiveniskullaan Enigronom oli lähempänä Tulisijaa. Sitä nimeä käyttivät kaikki Tronin elävät olennot hänen asuinpaikastaan. Kuumuus muuttui yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Jossain kohtia maapinnassa näkyi pieniä halkeamia joiden läpi hohti laavan hehku. Ne olivat laavajokia. Kun ne virtasivat korkeamalla ja yhtäkkiä laavaa olikin vähemmän, niin jokien pinta laski. Joskus syntyi kattoja jokien päälle. Kukaan ihminen tai haltia ei uskaltanut tulla sinne, sillä niiden läpi tippui helposti. Ne olivat luontaisia turvatoimia, vaikkei kukaan Braedronyzatolia tai Gastaoyria lukuun ottamatta pystynyt uhkamaan hänen henkeään. Enigronom sai olla ylpeä siitä että oli kolmanneksi suurin lohikäärme Tronissa. Hän oli jo niin lähellä että Tulisijan Kehto näkyi. Kehto oli hänen henkilökohtainen lepopaikkansa. Isot tulivuoret ympäröivät jättiläismäisen laavajärven jonka keskellä oli kilometrien kokoinen iso laatta. Se oli Tulisijan keskipiste, se oli Kehto. Enigronom pystyi-kuten kaikki muutkin mahtilohikäärmeet-muokkamaan maisemia taikojaan käyttäen. Nyt hän kuitenkin halusi nähdä mitä raaka fyysinen isku tekisi. Hän veti valtavat määrät ilmaa sieraimiinsa, muttei imenytkään sitä keuhoihin vaan keuhkojen vieressä sijaitsevaan organiin, jota oppineet kutsuivat nimellä "biokemiaalinen elementaarireaktori". Toisin sanoin siihen kammioon jota lohikäärmeet käyttivät luonnollisen elementaarisen aseensa käynnistämiseksi. Enigronom pidätteli ilmaa hetken ja tunsi kuinka kuumuus painoi hänen rintaansa. Henkeään pdättelemällä hän saattoi määrätä millaiseksi hän halusi lieskan muodostuvan. Tällä kertaa hän päätyi tulipalloon. Yhtäkkiä hän päästi kaiken ilman ulos ja suuntasi sen alhaalla olevaan pieneen ja sitkeään kasvustoon. Paitsi että ilma oli muuttunut tuleksi. Kuului korvia huumaava räjähdys, kasvisto oli tiessään ja paikalla oli matala kraatteri. Tulen voimaa. Hän laskeutui Kehtoon ja veti sieraimiinsa tuhansia ja taas tuhansia litroja rikinpitoista ilmaa. Sitten hän hengitti sen huokaisten ulos. Ihanaa rikkiä oli niin paljon että edes Oilot-joita kasvoi sentään lähes kaikkialla-viihtyneet kehdossa. Niitä oli itseasiassa koko Tulisijan alueella aika vähän. Hän sulki silmänsä ja aikoi nukahtaa, mutta vaisto varoitti häntä ja hän oli salamannopeasti taisteluvalmis.
Ihminen. Kehdossa. Kehdossa! Hänen edessään! Noin sadan metrin päässä hänen edessään seisoi ihminen. Kuolevainen. Pelkkä ihminen! Enigronom ei aloittanut heti mielipuolista tulen syöksemistä. Kamikaze-hulluja oli ilmestynyt aikasemminkin. Niiden kanssa olikin kivaa leikkiä. Oli kivaa katsoa kuinka he pelkäsivät aina kun hän vähänkin liikahti. Minne heidän urheutensa oli silloin hävinnyt? Enigronom ei ollut mikään Auruksen tapainen pyhimys. Aurus uskoi että kaikki elämä-jopa niin vähäinen kun ihmisten tai jopa kääpiöidenkin-oli arvokasta. Enigronom ei ymmärtänyt sitä. Mitä varten heillä oli mahti sitten? Miksi heille oli sitten suotu onni kasvaa lohikäärmekeisareiksi? Enigronom rakasti kauhua kuolevaisten silmissä. Hän ei sentään ollut niin malttamaton kun Braedronyzatol-jonka mieltymys pikku-olentojen tappamiseen oli verrattavissa jo seksuaaliseen kiihottumiseen-vaan hän pystyi sentään pysymään aloillaan ja narramaan hiukan heitä. Hän nousi istuvaan asentoon, ojensi kaulaansa kohti ihmistä, henkäisi hiukan savua sieraimistaan ja päästi hiljaisen murahduksen, joka kuitenkin ihmisille oli kuin ukkosen pamaus. Yleensä se riitti saamaan kaikki hullut pakokauhuun. Tätä ei kuitenkaan. Ruskeaihoinen-suorastaan pronssinhohtoinen-mies sydäntävihlovan tuskanulvonnan, joka järisytti tulivuoria. Hänen vasen eturaaja ei enää kannatellut häntä. Hänen ruumiinsa pysyi istuvassa asennossa nyt vain oikean eturaajan tuen avulla. Enigronom hypähti ilmaan ja aikoi käristää vastustajansa sieltä. Hänen yllätyksekseen ihminen seurasi häntä ylös leijumalla. Enigronom henkäisi nopean erän tulinuolia vastustajaansa kohti, mutta ihminen väisti ne uskomattomalla nopeudella. Lohikäärmettä alkoi jo pelottaa. Oliko mahdollista että tämä olento oli häntä mahtavampi? Ei voinut olla. Nyt hän henkäisi tulipallon ihmistä päin. Se osui. Voitto!, Enigronom ajatteli. Mutta kun tulipallo haihtui ihminen tuli esiin vahingoittumattomana. Asia alkoi käydä jo vakavaksi. Eikö tätä olentoa pysäyttänyt mikään? Ihminen heitti toisen keihään häntä kohti ja se meni oikean siiven läpi. Otrodonin metalli osui keskelle siipeä, mutta ohut nahka oli hyvin herkkä ja siipi alkoi syöpyä johtuen kosketuksesta ja pian oikeasta siivesta oli jäljellä enää vain luut. Enigronom putosi valtavalla jyrähdyksellä keskelle Kehdon laattaa. Shokin ja kivun takia se oli väliaikaisesti halvaantunut. Ihminen laskeutui hiljaa hänen vasemman silmänsä eteen.
"Braedronyzatol kostaa." Enigronom sanoi hyvin hiljaa, ilman voimaa. Hän tiesi ettei kukaan keisarilohikäärme sietänyt moista röyhkeyttä että yksi heistä tapettiin. Ja vain Braedronyzatolilla oli voimaa päihittää tämä olento. Ihminen kumartui ja sanoi: "Minä olen tuska ja kipu. Minä olen kauhu ja pelko. Minä olen kuolleen lihan ja rauhattomien sielujen olemus. Olen hirveys, kamaluus ja epätoivo. Nimeni on Aamunkoitto." Enigronom katsoi ihmistä ja hänen silmänsä olivat tunteettomat. Niissä ei näkynyt ei kauhua, ei raivoa, ei elämänjanoa. Loppupisteessä tulen keisari ei välittänyt. Eikä hän tuntenut kipa kun kolmas Otrodin keihäs paiskattiin hänen silmään josta se jatkoi matkaa aivoihin. Pian astuisi tulen keisarin rooliin uusi tulen lohikäärme. Ilman elementin herraa maailmassa ei voinut olla järjestystä. Keisari on kuollut, kauan eläköön keisari!

Aamunkoitto katsoi hiljaisuudessa tappamansa jättiläisen vuoren kokoista ruumista vieno hymy kasvoillaan. Viimeistään nyt kaikki tiesivät kuinka voimakas hän oli. Typerä idiootti Carsel. Vielä typerämpi naivisti M'rah. Ja ainoa olento jota Aamunkoitto kunnioitti, hapon keisari Braerdronyzatol. Aamunkoitto poistui hitaasti tietäen että oli suorittanut teon joka järisytti maailman pilareita.

Gabriel