Kehitys
Osa 8 - Maailman myrkyllinen jalokivi

Aamunkoitto nukkui luolassaan, omassa maailmassaan. Hän ei tarvinnut unta, mutta se oli tottumus entisiltä aioilta. Hän oli kyllä saanut nukkua ihan tarpeeksi. Ilman Carselin räjäyttämää pommia hän ei kenties olisi koskaan päässyt ulos jäisen unen valtakunnasta. Vaan räjähdys oli tapahtunut myrkyn kanjonin pohjoispäässä, siellä missä hänen ruumiinsa oli kultaisessa sarkofagissa, maan alla. Räjähdys oli sulattanut maan, sarkofagin ja hän oli päässyt ulos. Kauan kauan sitten, kun hän oli suorittanut tehtävänsä täällä, hänen oli määrä kuolla. Hän tappeli vastaan. Ja poikkeuksellisen hyvin tappelikin. Lopulta hän saavutti kuolemattomuuden. Silloin kuitenkin kolme korkeinta jumalaa, pimeyden jumala Sol, valon jumala Hel ja magian jumala Ral päättivät että hän oli häiriköinyt tarpeeksi ja yhdistivät voimansa saadakseen hänet kultaiseen sarkofagiin, joka säilyttäisi hänen ruumiinsa, mutta veisi sielun Tuonelan sumumetsien läpi, kadotuksen suon läpi aina vain pahimpaan mahdolliseen paikkaan, jäisen unen valtakuntaan. Hän oli kärsinyt siellä sellaisia tuskia joita ihminen ei pysty kuvittelemaan. Nyt hän oli täällä taas. Tron oli muuttunut järkyttävästi vuosimiljoonien aikana, maailmaa hallitsivat keisarilohikäärmeet ja se mikä aikasemmin oli ollut ainoastaan kymmenen barbaariheimon hallitsema alue oli nyt Xandarian valtakunta.

Aamunkoitto heräsi. Mikään ei ollut herättänyt häntä, hän herätti itse itsensä. Enigronomin tuhoamisen jälkeen hän ei ollut tehnyt mitään merkittävää. Ja siitä oli jo viikko aikaa. Ehkä oli aika tehdä jotain muuta, näyttääkseen heille että hän oli yhä täällä. Hymyillen Aamunkoitto levitoi ylös, aina luolaansa kattoon asti, sivelsi kattoa kädellään ja portti maailmojen välissä aukeni. Tämä oli Aamunkoiton oma maailma, se jonka hän oli itse luonut. Missään muualla hän ei saanut nauttia tällaisesta yksityisyydestä. Portti sulkeutui ja tämä maailma oli tyhjä.

Tämä paikka oli 'elämässä asuvan kuoleman valtakunta'. Siksi sitä kutsuttiin niin, että täällä esiintyi Tronin kamalimmat ja vaarallisimmat mutaatiot. Paikka oli suo, vaikkei samanlainen kuin löyhkän suo. Tämä oli hiukan enemmän kuivempi. Ja vesi ei ollut sakeana lahoavasta puusta-vaikka sitäkin löytyi-vaan tappavista myrkyistä. Jos tavalliselle ihmiselle, kääpiölle, haltialle tai mille muulle tahansa sattui käymään niin huonosti että edes pisara tätä vettä osuisi johonkin hänen raajaansa, niin ainakin raajan amputointi oli varma. Osuessaan vatsaan, rintakehään tai päähän vedessä olevat myrkyt aiheuttivat kuoleman joko heti, tai kahden tunnin sisällä. Henkilö kuitenkin menettäisi tajuntansa alle kymmenessä minuutissa. Tässä suossa oli kaislikkoja, joiden päässä olevat imukupit tarrautuivat eläviin olentoihin ja imivät niiden verta ja muita nesteitä, hiukan kiinteämällä maalla kasvoi oilo-mutaatioita, jotka tarvittaessa pystyivät hinamaan itseään juurillaan eteenpäin. Turpeen ja maan päällä kasvoi sammalta, joka pystyi aaltoilemaan tahdostaan. Sammal rupesi aina aaltoilemaan elävän olennon ollessa lähellä. Jos se onnistui kaataa olento, niin sammal peitti sätkivän eläimen/ihmisen hyvin nopeasti ja tiukasti. Parin tunnin päästä sammal vetäytyisi pois ja jäljellä olisivat vain luut. Hyvin vahvoissa mutaatiopuissa kasvoi liiaaneja jotka kuristivat jos osui liian lähelle. Ja ikään kuin tästä ei riittäisi, erilaisia eläinmutaatioita oli yllin kyllin. Vedessä kaikkein vaarallisimpia olivat salamanterit ja kilpikonnat. Maan päällä jättiläiskäärmeet ja sisiliskot, jotka kaikki olivat hyvin myrkyllisiä. Ilma oli sakea, muttei sumusta vaan myrkkyhuuruista jotka nousivat vedestä. Alueella liikkuminen ilman hengityssuodatinta oli hengenvaarallista. Ja syvällä myrkyllisissä vesissä, hyvin syvällä-joskaan ei niin syvällä kuin hapon keisari-myrkyllisten kerrosten muuttuessa yhä tappavimmiksi, siellä oli myrkyn keisarilohikäärme Gastaoyr. Toiseksi voimakkain lohikäärme Tronissa. Juuri nyt Gastaoyr havaitsi liikettä ylhäällä. Se lähti torpedon nopeudella kilometrien syvyyksistä ylöspäin ja hypähti ilmaan samalla tavalla kuin Braedronyzatol. Tämä oli lohikäärmekeisareista kaunein. Sen ruumis oli jaden vihreä ja vatsa taas tiikerinsilmän kellertävä. Kynnet olivat tumman punaiset ja kimaltelevät. Jättiläisen selkäpiikit olivat myös jadevihreitä, mutta läpinäkyviä, joten niiden läpi auringonvalo muuttui yhtä kauniiksi. Sarvet olivat niin mustat kuin olla voivat ja silmät taas tumman vihreät. Kita oli täynnä kauniita, häikäisevän valkoisia torahampaita. Tämä uskomattoman kaunis olento-jonka värit kielivät äärimmäisestä myrkyllisyydestä-lähti lentoon ylöspäin, jossa se vaistosi hyvin pienen lohikäärmeen, jonka elementti ei ollut myrkky.

Klevn oli omissa syvissä ajatuksissa, kun veden lohikäärme yhtäkkiä rääkäisi pelästyneesti. Klevn ei ymmärtänyt mistä oli kysymys, ennen kuin tajusi heidän olevan itse hänen myrkyn majesteetin alueella. Hän vaistosi alla pilvien ison, kilometrien kokoisen hahmon, joka lensi pelottavan nopeasti heitä kohti. Veden lohikäärme tekeytyi mahdollisimman aerodynaamiseksi ja oli lähes ilman lohikäärmeen tapainen. He lensivät hyvin nopeasti eteenpäin ja Klevn tajusi minnepäin veden lohikäärmeratsu oli menossa. Laakson metsään, johon täältä Gastaoyrin suon rajalta oli vaivaiset 500 kilometriä. Se ei veisi heiltä kauaa, korkeintaan 18 minuuttia tässä vauhdissa. Ongelma kuitenkin oli että Gastaoyr seurasi perässä. Klevn tiesi ettei saisi lohikäärmeratsua muuttamaan suuntaa, mutta hän aikoi yrittää. Sitten kuitenkin heidän oikealla puolellaan, n. kahden kilometrin etäisyydellä alhaalta olevasta pilvipeitteestä tupsahti esiin jättimäinen lohikäärmeen pää. Klevnistä näytti että Gastaoyr-suorastaan lumoavan kaunis-ui pilvissä ikään kuin siivettömät Mrythoksen alhaiset sukulaiset vedessä. Gastaoyr käänsi päänsä heitä kohti ja sylkäisi ison määrän myrkkyään heitä kohti. Tuulen ansiosta se väistettiin helposti. Klevn pystyi kuitenkin haistamaan sen terävyyden. Sitten keisarilohikäärmeen pää katosi. He lensivät äänettömässä hiljaisuudessa, kunnes veden lohikäärme yhtäkkiä nosti salamannopeasti korkeutta. Siellä missä he olivat, oli nyt Gastaoyrin eturaaja, joka vetäytyi heti takaisin pilvipeitteen alle. Veden lohikäärme nosti nopeutensa maksimiin, sen siipiä ei enää liikkeen takia erottanut ja lähti mielipuoliseen syöksyyn alaspäin. Kun he pääsivät pilvipeitteen alapuolelle he näkivät että metsän laakso oli noin puolen minuutin lentomatkan päässä. Lohikäärmeratsu aikoi sinne. Ja hänen myrkyn majesteettinsa, keisarilohikäärme Gastaoyr tuli sitkeästi perässä.

Gabriel