Kehitys
Riippumaton tarina

"Nyt jäit kiinni!" Cador huusi lohikäärmeelle. "Et enää ikinä, Helin pyhään nimeen, ikinä tapa ketään! Et enää ikinä levitä sitä saastaista ilmaasi! Tämä on sinun loppusi, Neovolin vitsaus!" Cador huusi kasvot punaisina ja raivosta vääristyneinä ja hänen rystysensä puristivat miekkaa niin lujaa, että niiden valkeus olisi tehnyt jäälohikäärmeetkin kateelliseksi. Cygraz Verirutto katseli ihmistä suhteellisen välinpitämättömästi. Tässä taistelussa hänenkin verta vuotaisi, mutta mitä kuolevaiset voisivat tehdä hänelle, lohikäärmejumalalle, vitsaukselle, itse lohikäärmeiden jumalan Awhnarin ja tautien jumalattaren Fary-Katkin jälkeläiselle? Ei yhtään mitään.
"Cygraz, olet tuottanut aivan liikaa kärsimystä! Tänään saat matkustaa itse ikuisuuteen! Me emme päästä sinua enää, me EMME HÄVIÄ SINULLE ENÄÄ!" huusi Rhea, Cadorin vaimo.
"Cygraz Verirutto, olet rikkonut itse elämää vastaan. Siitä hyvästä sinulta riistetään elämä!" näin itsevarmasti saneli Patirel, jousimieshaltia. Tähän Cygraz kuitenkin vastasi.
"Minun elämäni on tauti. Minut on luotu tuhoamaan elämää. En ole rikkonut luojaani vastaan. Kuka ei ole luojaani, on viholliseni!" Cygraz sihisi vetäen paksut huulet pois hampaiden päältä. Cygraz Veriruton hengitys haisi todella pahalta. Kaikki suojasivat vaistomaisesti kasvonsa, vaikka lohikäärme olikin 80 metrin päässä. Cygraz ei pääsisi pakoon, tämä sola loppui tähän ja mikäli lohikäärme yrittäisi lentää, Patriel ampuisi hänet. Lisäksi takana oli kolme joukkoa ihmisiä, kirvesmiehiä, miekkailijoita ja jousimiehiä, jokaiseen joukkoon kuului 15 miestä.
"Luojasi on tautien äiti ja lohikäärmeiden isä, he ovat Neovolin kahden pahimman vitsauksen luojia ja sinä olet ne kaksi vitsausta yhdessä!" Rhea sihisi ja muistutti oudosti Cygrazia.
"Ketkä minut loivat, ovat jumalia. Jumalilla on valta." Cygraz sanoi ja sylkäisi tautipilven kohti heitä. Se riitti. Mielettömästi huutaen he juoksivat Cygraz Veriruton kimppuun, väistäen tautisuihkun helposti ja iskivät lohikäärmettä suomuihin, raajoihin, siipiin ja kuonoon. Cygraz yritti nousta lentoon, mutta päättikin tehdä jotain muuta ja 10 metrin korkeudessa yksinkertaisesti tiputtautui. Se surmasi ainakin 20 miestä. Cador näki, että Rhea ja Patirel olivat kunnossa. Helille kiitos. Hän ei tiennyt mitä olisi tehnyt jos tämä lohikäärme olisi surmannut heidät. Cador iski Cygrazia miekalla rintaan. Yhtäkkiä lohikäärme katsoi alas. Sen kuolleet silmät hypnotisoivat Cadorin. Hän katseli Cygrazia kauhun vallassa, suu auki. Juuri tätä Neovolin vitsaus olikin odottanut. Cygraz Verirutto sylkäisi suuren annoksen veriruttopilveä Cadorin suuhun. Cador huusi tuskissaan. Hänestä tuntui ikään kuin hänet olisi valattu täyteen sulaa tinaa. Uskomaton tuska levisi keuhkoihin, sitten sydämeen ja koko ruumiiseen hetkessä. Sitten tuli pimeys.

".....!" kuului ääni jostain kaukaalta.
"Ei. Ei. Antakaa minun olla." Cadorin ajatukset kaikuivat hänen autiossa mielessään.
".a..r!"
"Ei. Olkaa niin kilttejä, ei."
"Cad.r!"
"Rhea?"
"Cador!" ääni kuului niin etäältä, mutta niin uskomattoman voimakkaana.
"Rhea."
"Cador, monia kuoli, Patirel myös, mutta me voitettiin!"
"Patirel..."
"Cygraz Verirutto ei enää vaivaa ketään, Neovolin vitsaus on poissa!"
"Rhea."
"Cador...Cador?"
"Verirutto elää. Minussa."
"Cador?!"
"Cygraz onnistui. Hän teki sen mitä hänen piti tehdä."
"CADOR?!" oikeassa maailmassa, maailmassa täynnä verta, silpoutuneita ihmisiä ja yksi iso lohikäärmeruumis, Rhea nojautui Cadorin ylle. Hän itki. Itki niin mielettömästi.
"Cygraz myrkytti minut. Minä kuolen." Cador sanoi ja tunsi jotain lämmintä. Se tuntui samalta kuin olisi virtsannut housihinsa. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt miksi se tuntui kasvoilla. Rhea itki hysteerisesti kun näki, että Cadorin silmistä alkoi vuotaa verta.
"Cador...älä...rukoile...rukoile Heliä!"
"Rhea..."
"Cador...Cador...me...me olemme tehneet....niin...paljon Helin hyväksi...hän voi pelastaa sinut...rukoile häntä!"
"Rhea..."
"Cador? Mitä...mitä hätänä...mitä hätänä?"
"Rhea, pimeyden keisari, Sol. Hän haluaa minut. Hän haluaa minut valtakunnansa etuvartioon." Cador sanoi murtuneella äänellä. Rhea alkoi itkeä hysteerisesti. Solin etuvartioon kuuluminen oli kohtaloista kamalin. Sen olivat kertoneet sekä profeetat, Näkijät ja Sol itse.
"Cador, älä! Älä...älä...kuole...ei! Hel! HEL! HEL, KUULETKO?! OLEMME UHRANNEET SINUN ETEESI ELÄMÄMME, PERHEEMME, YSTÄVÄMME! SINULLA ON...ON...velvollisuus...Hel, minä en aio antaa Cadorin kuolla! Hel! Kuuletko?! Kymmenesti kirottu olkoon nimesi! Hel!"
"Rhea...tuo...tuo...ei auta."
"Cador?"
"Minä...minä...Rhea..." Cador sanoi ja rauha tuli kun sama lämmin olo mikä äsken tuntui kasvoilla toistuikin hänen sisällä. Cador liukui pois. Hän näki valon. Pimeyden valon. Ja häntä odotettiin. Hän ojensi kätensä, ja sen otti vastaan Solin kylmä ja julma käsi.
"Cador...Cador, ei. Hel, tee jotain! HEL! HEL!!!" Rhea itki hysteerisesti ja hän itki ja itki.

Kolme hahmoa seisoi olemattomuudessa. He seisoivat ja katselivat jotain, joka oli heidän keskellään. He näkivät kaiken sieltä.
"Sol, tuo on todella alhaista. Tuonko he saavat palkinnoksi kaikesta minkä he ovat uhranneet minulle?" kysyi mies, jolla oli iso harmahtava parta, syyttävästi toiselta mieshahmolta, joka oli nuori, elinvoimainen ja kylmä.
"Sinä tiedät varsin hyvin, että yksi sielu on niin vähän, että sen voi riistää."
"Mutta tuonko he ovat ansainneet?! Sol, minä KÄSKEN sinua antamaan sille sielulle vapauden!"
"Hel, tiedät varsin hyvin sekä sen, että et ole minua tärkeämpi, että sen, että yhdelle ainoalle sielulle voin tehdä mitä lystään. Yksi sielu on vähän. Sen voi riistää. Voithan joskus tehdä saman asian minullekin."
"Usko pois! sen minä teen!"
"Yksi sielu on vähän. Pieni osa loputtomasta kokonaisuudesta. Sen kun teet niin."
"Sol, tuo on todella alhaista ja raukkamaista! Ral! Tee jotain!" Hel osoitti kolmatta hahmoa.
"Minä olen kolmas voima. Minä olen puolueeton." Ral vastasi.
Ja niin seisoivat olemattomuudessa kolme mahtavaa jumalaa, kaiken isäntiä.
Hel, häviöstä raivoissaan. Ral, miettiväisenä kuten aina. Ja Sol, hymyilevä ja tyytyväinen, sillä tänään hän oli tehnyt mestarillisen siirron tässä shakissa ja heiluri oli nyt hänen puolellaan. He olivat jumalia, kaiken herroja ja isäntiä. Heidän päätöksensä olivat kiistämättömiä, vaikka millaisen jäljen se yhteen ainoaan sieluun jättäisikään. Jumalat eivät tunne rakkautta, jumalille ainoa olemassaolon tarkoitus oli tämä loputon peli.

Gabriel