Horjuttava epävarmuus

Gremeharzin vankilan komendantti Tarus istui työpöytänsä ääressä. Hän oli suhteellisen pieni, kalju ja mukavan näköinen mies. Kenellekään ei olisi voinut tulla päähänkään että hän oli todellisuudessa Gremeharzin julma komendantti. Mutta hän ei ollut huvikseen julma, julmuutta tarvittiin aina kun "kuulusteltiin" jotain vankia. Siinä hän oli mestari. Hän oli aloittanut uransa pahaisena Tretironaomin järjestyspoliisin virkamiehenä ja oli kerran näyttänyt kykynsä saada vangeista tiedot irti. Hän olikin saanut kuulustelijan työn. Lopulta hänestä tuli siinä niin hyvä, että itse Tretironaom kuuli hänestä. Keisarilohikäärme ylensi hänet valtakuntansa päävankilan komendantiksi. Tarus oli hermostunut ja ahdistunut. Hän vilkaisi kirjeen tekstiä yhä uudestaan. Mikä tässä hermostutti häntä niin? Piru vieköön, nehän olivat pelkkiä pahaisia haltioita! Ei mitään enempää! Sitä hän hoki itselleen koko ajan. Ja tuhat teloitettavaa? Vaikuttihan tuhat näennäisesti suurelta luvulta, mutta se ei todellakaan ollut sitä jos otti huomioon paljon hän oli nyt jo kuusivuotisen uransa aikana teloittanut. Gremeharzissa ei kulunut viikkoakaan ilman että vähintään 30 vankia saisivat teloituskäskyn! Ja hän ei yhtään ihmetellyt sitä. Tretironaomin imperiumi oli nyt epävakaalla kohdalla historiassaan. Haltiat alkoivat kapinoida koko voimallaan, kääpiöt seuraisivat pian perässä. Ihmisten olot olivat verrattain hyvät, mutta he taas olivat suhteellsen tyytymättömiä siihen kuinka muita rotuja kohdeltiin. Tarus vilkaisi taas tekstiä. Jotenkin hänellä oli tunne että jotain kauheaa tapahtuisi ja kuolisi paljon enemmän kuin tuhat, eivätkä kaikki välttämättä olisi haltioita.

Kenraali Carsel istui juuri nyt työhuoneessaan, obsidiaanipöytänsä ääressä, ylellisyyden, johon oli varaa ainoastaan Xandarian korkeimmilla johtajilla. Hän oli juuri saanut kirjeen punaiselta keisarilta, Enigronomilta. Sinetti-silmäterä jota ympäröi liekkikehä-oli ollut helppo murtaa, hänen tarvitsi painaa vain Enigronomilta saamansa sormus-jossa oli sama symboli-sinetin päälle ja lumous raukesi. Enigronom tarvitsi Mustan Tähden Kaartin palveluksia suhteellisen pitkäksi aikaa, viikosta kuukauteen. Carsel hieroi leukaansa ja pohdiskeli. Kyseessä ei ollut mikään ongelma, Mustan Tähden Kaartin palveluksia tarvittiin vain äärimmäisissä olosuhteissa. Carsel pohdiskeli itse kaartin syntymää. Koko tämä eliittikommandoninja-kaarti oli ollut kenraali Hustonin idea, idea jota hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt. Hunoar oli nyt hyvin vanha mies ja joko hän oli unohtanut kaartinsa olemassaolon tai sitten hän ei yksinkertaisesti välittänyt. Kenraalitar Yriona ei sitä joukkoa itselleen halunnut, vaan uskoi vakaasti että cyborg-lohikäärmeet olivat parasta mahdollista taistelujoukkoa. Niinpä Carsel oli ottanut kaartin komentoonsa. Hän ei tiennyt mitä odotti, mutta kaarti oli kuitenkin yllätys. Eliittijoukkoon kuului 13 henkilöä, 1 ryhmänjohtaja ja 12 kaartilaista. Ryhmänjohtajan ja kaartilaisten eron huomasi vain Mustan Tähden Kaarti itse, muut eivät nähneet kaartilaisten välissä vähäisintäkään eroa. Carsel ei tiennyt edes mitä rotua he edustivat, vaikka kaikkein todennäköisimmät olivat ihmiset. Haltiaat eivät kykeneet moiseen ketteryyteen eivätkä koskaan voisi saada moisia lihaksia, jokainen kaartilainen oli lähes 2 metriä pitkä, hyvin hoikka ja poikkeuksellisen lihaksikas. Kääpiöt jäivät luonnollisesti pois. Todennäköisimpiä olivat joko ihmiset tai vampyyrit, muttei ollut vampyyrien tyyliä tuollainen. Lisäksi nämä eivät-ainakaan niin Carsel oli ymmärtänyt-innostuneet tappamisesta. Heille se oli pelkästään pakollinen ratkaisu äärimmäisissä tilanteissa. He kaikki olivat pukeutuneet mustiin ihonmyöteisiin trikoihin, joiden kangas oli ainakin Carselille tuntematon. Ainoa erivärinen kohta trikoissa oli silmien kohdalla kaksi harmaa, ilmeisesti sisäpuolelta läpinäkyvää, silmien muotoista läiskää. Heidät oli kasvatettu ninjoiksi syntymästä asti, jotta he toimisivat mahdollisimman toimivana kokonaisuutena, heitä ei oltu opetettu puhumaan. He kommunikoivat eleillä ja niin paljon kuin Carsel ymmärsi, myöskin telepatialla. Hyvin usein he noudattivat samaa suunitelmaa yhtäkkiä, vaikka kukaan ei ollut liikahtanutkaan. Heidän yhtenäisyytensä oli hämmästyttävää, Carsel ei olisi ollut yllättynyt jos olisi vaikka selvinnyt, että heillä oli yhteinen tietoisuus. Huokaisten Carsel kirjoitti Enigronomille kirjeen jossa hän myönsi luvan lainata kommandoyksikköään määrittelemättömäksi ajaksi. Hän kutsui Enigronomin lähettämän demonin joka saisi viedä hänen vastauksensa. Kirjeen hän kiinnitti Enigronomin lumotulla sinetillä. Mustan Tähden Kaartia ei tarvinnut informoida heidän uusimmasta tehtävästään. He olivat jo matkalla, tai mitä kirotun matkustuskeinoa he sitten käyttivätkin. Carsel huokasi ja katsoi marmorikattoa.
"Jos tuo demoni pitää oikein kiirettä, Enigronom saa vastauskirjeen ennen itse kaartia."

Gabriel