Usva

Osa 1

"Outo tämä usva, vai mitä Henry?" kysyi vaimoni, Jane minulta.
"En ole ikinä nähnyt moista. Katso kuinka selkeä se raja on. Usva loppuu kuin veitsellä leikattuna." vastasin ja osoitin usvan rajaa. "Ja voin vain kuvitella kuinka huono näkyvyys tuolla sumussa on." lisäsin.
"Silti, jonkun on mentävä ostamaan ruokaa. Ja minä en voi, sillä minun on valvottava Garya. Tiedäthän, että herätessään hän juo maitoa vain jos minä pitelen pulloa." Jane sanoi määrätietoisesti.
"Sääennustuksessa ei sanottu mitään. Puhuttiin aurinkoisesta päivästä. On tämäkin viikonloppu. Tuon sumun ansiosta emme voi mennä edes purjehtimaan. Ja järvivesikin oli aamulla niin lämmintä." sanoin vihaisena.
"Ehkä kun palaat, usva on jo haihtunut." Jane ei uskonut itsekään sanomaansa.
"Tämä vai? En usko. Sehän liikkuu kaiken muun lisäksi kohti mökkiä ja järveä." sanoin ja me menimme tutkimaan ihan usvan rajaa. Oli selvää, että se todellakin liikkui kohti mökkiämme, noin millimetrin sekuntivauhdilla. Matka kaupunkiin kestäisi ainakin puolitoista tuntia ja sinä aikana usva olisi jo peittänyt mökin ja suuremman osan rantaakin. Oli tämäkin loma.
"Hyvä on. Menen sitten. Näkemiin." sanoin ja aloin kävellä.
"Näkemiin." sanoi jane ja palasi terassille lukemaan. Autoni oli jätetty työkaluvajan viereen, eli noin sadan metrin päähän talosta.

Luulinko usvaa vedeksi, vaiko myrkyksi, sitä en tiedä, mutta vedin automaattisesti henkeä kun astuin siihen. Usvan sisällä oli todella kummallista. Ulkopuolelta katsellen saattoi ajatella, että sumussa ei näkisi yhtään mitään. Kuitenkin, suunilleen kahden metrin päähän näki suhteellisen selvästi ja näkyvyys heikkeni vasta kolmen metrin päässä. Miettiväisenä kävelin kohti autoa. Jokin oli väärin. En ymmärtänyt mikä. Sitten, kun olin noin 20 metrin päässä usvan reunalta, iloinen radiossa soiva musiikki, jota jane terassilla kuunteli, lakkasi kuin veitsellä leikattuna. Se oli aavemaista. Käännyin takaisin ja aloin juoksemaan kohti taloa, koska pelkäsin jonkin sattuvan janelle, mutta liikuttuani metrin verran musiikki alkoi soida taas niin kuin normaalisti. Häkellyin ja pysähdyin. Oletin, että hän oli vain sammuttanut ja kytkenyt radion takaisin päälle, vaikken tietänyt miksi hän moista tekisi. Käännyin taas autoon päin kävelin. Musiikki lakkasi taas. Imikö usva äänet? Siltä vaikutti. Sitten ymmärsin mikä oli väärin. Äänet. En kuullut omia askeliani, vaikka kävelin soratiellä. Vaikka hiukan kovempaa painoin jalkani maahan, silti ei kuulunut mitään. Lopulta potkaisin soraa. Silloin kuulin äänen, mutta niin heikkona ja etäisenä, että luulisi sen olevan kymmenen metrin päässä, eikä suoraan tässä. Oliko tämä niitä erikoisia sääilmiöitä? Johtuen maapallon lämpimisestä? Etelä-amerikassa ainakin puhuttiin el nino-nimisestä ilmiöstä. Saattoiko se olla tämä? En ollut perehtynyt meterologiaan.

Pysähdyin hetkeksi hengittämään. Tämä sumu kävi piru vieköön hermoille! Katsoin ylös ja näin kuinka mäntyjen ja kuusien latvat katosivat usvaan. Todella aavemaista. Hengitin ja puuskutin, ikään kuin olisin kävellyt kilometrejä, enkä vaivaiset 30 metriä. Katsoin ympärilleni. Kaikkialla oli usva maidonvalkeana. Oliko tämä luonnollinen ilmiö? Vaiko japanilaisten tai venäläisten kemiallinen ase? Olimmeko joutuneet uuteen maailmansotaan? Oliko muu USA enää olemassa? Sitten luulin kuulevani jotain. En varsinaisesti kuullut sitä, vaan se ääni oli päässäni. Se ulvoi hyvin etäisesti ja heikosti, joskin lähellä se oli varmaan mahtava. Ujelsiko tuuli vain puissa? Mikä ihme täällä tapahtui? Yhtäkkiä minut valtasi uskomaton, paaninen pelko, pelko tuntematonta kohtaan. Juoksin kohti autoa, sumun läpi, luulin jopa tuntevani sumun, kuin piimän ympärilläni. Pelkäsin pysähtyä, pelkäsin katsoa taakse, sillä jos katsoisin, pelkäsin näkeväni jotain sellaista, etten enää pystyisi juoksemaan. Yhtäkkiä auto ilmestyi eteeni kuin tyhjästä, noin vain. Paniikissa tiputin avaimet ja rupesin mielettömästi etsimään niitä. Tuolla. Tuolla ne oli auton alla. Sitten alkoi kuulua jotain. En kuullut sitä korvillani, mutta luulin kuulevani sen. Kevyeet, nopeat askeleet lähestyivät. Saalistajan askeleet. Jotenkin sain avaimen lukkoon ja avasin auton oven. Heittäydyin istuimelle, märkänä hiestä, kuin olisin käynyt uimassa. Ikkunassa oli hirviö. Sen valtavat hampaat olivat keltaiset, ruskean kuivuneen veren peitossa. Sen silmät katsoivat vuorotellen kurkkuni ja sydäntäni. Epäinhimilliset kasvot jäädyttäisivät minkä tahansa elävän olennon. Avasin silmäni ja katsoin ikkunaan. Pelkkää valkoista usvaa. Ei mitään hirviötä. Äänetkin olin vain kuvitellut. Vapisin, hyperventiloin. Sydämeni hakkasi niin kovaa, että pelkäsin sen rasittavan itseään liikaa. Päätin kuunella hiukan musiikkia. Käänsin radion namikkaa asemalle, jonka tiesin olevan kuuluisa rennosta jamaikalaisesta musiikistaan. Painoin nappia. Vihreä valo syttyi. Ei mitään. Täydellinen hiljaisuus. Siirsin asemanappia, eräässä päässä alkoi kuulua hiljaa, hyvin hiljaa kohinaa. Kaikkialla muualla oli täydellinen hiljaisuus. Estikö se pirun sumu radioaallotkin? Huokasin, katsoin kattoon ja suljin silmäni. Rauhoittumiseen kesti ainakin kymmenen minuuttia.

Osa 2

Rauhoituin. Yritin koota itseäni. Mikä tämä sumu oli? Ei. Ei sumu, tämä oli pikemminkin usva. Eikä mikään tavallinenkaan. Oliko näin paksu usva edes mahdollinen? Miksi se oli ilmestynyt näin yllättäen? Miten ja miksi se imi äänet ja radioaallot? Oliko se vaarallinen?

Jännittyneenä otin lompakostani autoni avaimet, laitoin ne paikoilleen ja käänsin. Suorastaan säikähdin kun moottori alkoi kehrätä kuin kissa. Auto sentään toimi. Ainakin vielä. Ajoin kohti kaupunkia noin 10 kilometrin tuntivauhdilla. Sekin tuntui olevan liikaa tällä näkyvyydellä. Muutamia kertoja rengas osui kuoppaan kohdissa, joissa en muistanut kuoppia olevan. Ajoin eteenpäin ja vähensin nopeutta kahdeksaan kilometriin tunnissa. Hyvä että vähensin, sillä yhtäkkiä maa katosi ja eteeni avautui syvä rotko. Jarrutin ja pysähdyin juuri ja juuri sen edessä. Mistä pirusta tämä oli tänne ilmestynyt? Astuin ulos ja katsoin rotkoon. En nähnyt kahta, kolmea metriä pidemmälle, joten se saattoi olla ainoastaan hiukan syvempi kuoppa, taikka sitten uusi valles marineris. Päätin olla ottamatta riskiä ja katsoin ympärilleni. Rotko oli noin kahden kilometrin päässä mökkiäni, joten se sijaitsi lähes suoraan pohjoisessa mökkini suhteen. Tiesin missä olen ja tiesin myöskin missä naapurini Jasonin metsävaja oli. Itseasiassa näin tässä polunkin, joka johti sinne. Kylmä hiki nousi taas kasvoilleni. Ympäristö oli hyvin ahdistavaa. Ajattelin hetken verran mennä takaisin ja kertoa rotkosta, mutta tiesin että minut passitettaisiin ohittamaan Jasonin metsävaja, josta johti tie kaupunkiin. Huokaisin ja aloin kävellä polkua pitkin, joka oli liian ahdas autoani varten. Puut ilmestyivät esiin sumun syvyyksistä ja katosivat sinne yhtä nopeasti. Niiden äkillinen ilmestyminen ja katoaminen sai aikaan illuusion ja ne tuntuivat jahtaavan minua. Yritin karistaa moiset ajatukset ja keskityin tiehen. Tie taas oli kuin liukuhihna, jota pitkin kävelin. Tuntui siltä, kuin pysyisin paikoillani, sillä tie ilmestyi eteeni noin kolmen metrin päässä ja katosi takaisin sumuun yhtä kaukana takanani. Yhtäkkiä näkökenttäni reunaan näytti ilmestyneen jokin. Jokin, jola oli aavikkohiiren ruumiinrakenne. Se oli kyllä aavikkohiirtä isompi, noin jäniksen kokoinen. Sen takaruumis oli oli rintakehää ja eturuumista pulskempi ja takaraajojen perusteella se liikkui hyppien. Häntä tosin sillä oli erilainen. Se oli paksumpi kuin aavikkohiirellä ja se oli jäykkä. Aavistin että otuksen ruumis oli likaisen punainen ja mustien pilkkujen peitossa. Sen selässä törröttivät paksut mustat karvat. Ehdin nähdä sen vain sekunnin murto-osan ajan, sitten sumu nielasi sen. Käännyin ja menin katsomaan kohtaa jossa se oli ollut. Ei mitään. Maa oli vain multaa ja siihen ei jäänyt painautumia. Oliko otus siellä vai ei, sitä en tiennyt.

Aloin epäillä loppuisiko tie koskaan ja oliko mielenterveyteni kunnossa. Pelkoni heräsi ja alkoi ruokkia itseään. Onnekseni kuitenkin saavuin vihdoinkin metsävajan eteen. Jos minuun olisi iskenyt paniikki, mitä olisin tehnyt nyt? Päätin hengähtää hetken. Vajassa ei ollut lukkoa, vaan ovea piti kiinni puukapula. Irrotin sen ja astuin sisään. Vajassa oli tavallisia esineitä, laatikoita, muutama bensakanisteri, mutta oli siinä pöytä ja tuolikin. Istuin ja painoin pääni käsiini. Tämä ilmapiiri raastoi hermojani. Tiesin, etten voinut jäädä tänne. Miten minulle oikein naurettaisiin, jos pelkäisin sumua enkä pääsisi kauppaan? Otus ja rotko olivat jo unohtuneet. Huomasin nurkassa mönkijän. Se oli niitä malleja, jotka käynnistyivät nappia painamalla. Kurkkasin tankkiin ja hymyilin. Täynnä oli. Kokeilin painaa nappia ja se käynnistyi. Hyvin toimii. Sitten huomasin nurkassa kirveen. Pienen kirveen, jota käytettiin pienempien oksien hakkaamiseen. Vaistomaisesti kurotuin kohti sitä. Sitten pysähdyin ja ajattelin mihin hittoon oikein kirvestä tarvitsin. Kuitenkin, minusta tuntui ikään kuin kirves antaisi turvallisen olon, joten otin sen ja kiinnitin sen vyöhöni. Talutin mönkijän ulos, suljin oven kapulalla ja painoin nappia. Ajoin hiukan leveämpää polkua pitkin kaupunkiin. Olisinpa mennyt vain takaisin.

Osa 3

Ajoin mönkijällä metsäpolkua pitkin. Vaikka tiesin että edeessä saatta olla rotkoja, en hidastanut. Olin aivan liian kauhuissani. En oikein uskonut että olisin heikkohermo. Tämä usva saisi kenet tahansa hulluksi. Tie syntyi eteeni usvasta ja katosi yhtä mystisesto taakse. En tiedä oliko päivä jo kallistumassa illan puoleen, sillä kadotin ajankuluntajuni, saattoihan se olla usva itsekin, mutta ympäristö kävi tummemmaksi ja uhkaavammaksi. Usva muuttui hiljaa valkeasta harmaaksi. Kaikki vaikutti kuolleelta. Päähäni pälkähti se mahdollisuus, että usva imisi mönkijän toimivuuden ja joutuisin kulkemaan jalan. Siitä en selviäisi. Karkotin ajatuksen päästä, sillä ikävyyksien manaaminen toi ainoastaan haittaa. Ympärilläni oli pelkkää harmautta.

Yhtäkkiä polku kuitenkin päättyi ja löysin itseni valtatieltä. Huokasin helpotuksesta. Käännyin vasemalle ja neljän minuutin päästä olin kaupungissa. Kaikki oli autiota. Sumu oli nyt raudanharmaata. Maassa oli kymmeniä ihmisruumiita, jotkut olivat kahtena kappaleena, toisista taas oli jäljellä ainoastaan verinen muussi. Usva sai sen kaiken näyttämään harmaalta, verenkin. Polveni valahtivat heikoiksi. Tämä oli nyt todellinen vaaratilanne! En kyennyt ajattelemaan selvästi. Yhtäkkiä päähäni pälkähti hirmuinen ajatus. Perheeni oli yhä mökillä! Se tuntui naulitsevan tajuntani paikalleen. En tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin, takaani alkoi kuulua hirmuista puuskutusta ja jonkinlaista murinaa. Saatoin aavista jonkin ison liikkuvan, ryömivän hitaasti minua kohti. Oliko tämä se joka oli tehnyt tämän? Sitten yhtäkkiä tajusin että saattaisin itse päättyä moiseksi ruumiiksi. Sen ansiosta pystyin taas liikkumaan. Polkasin mönkijän käyntiin ja ajoin hirmuista vauhtia pois. Osuin kuitenkin yhteen ruumiiseen ja veren ansiosta mönkijäni alkoi liukua. Saattoin tuntea sen rusentamat elimet joiden yli se ajoi. Lopulta se kaatui. Paanisesti aloin juosta. Jonnekin piiloon. Tuolla. Tuolla oli se myymälä johon minun piti alunperin tulla. Siellä oli varmasti elintarvikkeita ja mikä tärkeintä, joku selviytynyt. Saisin ehkä hiukan tolkkua asioihin. Kompastuen ja melkein kaatuen juoksin kohti myymälää. Työnsin ovea. Lukossa! Paanisesti potkasin sitä ja silloin se aukesi. Sen eteen oli kasattu joukko laatikoita. Selvä. Varmasti siellä oli joku. Pääsin sisään ja työnsin oven kiinni. Sitten tajusin että olisi parasta kasata laatikot taas eteen ja että jahtaajani saattaisi nähdä minut, joten juoksin hyllyjen taakse piiloon. Ennen kuin oikein tajusinkaan tuijotin haulikon piippuun. Säikähtäneenä peräännyin. Sitten kuului miehen ääni.
"Älä Bill, se on ihminen."

Mies-ilmeisesti Bill-veti hitaasti haulikon pois nenäni edestä. Sitten hänkin uskoi.
"Miten ihmeessä pääsit sisään? Miten pääsit noiden hirviöiden ohi?" Bill kysyi.
"Työnsin oven auki koko voimalla...kasasin kyllä laatikot uudelleen. Mutta mitkä hirviöt?" kysyin ja toiset katsoivat toisiaan epäilevästi.
"Väitätkö että kävelit tänne vahingoittumattomana?" Bill kysyi epäuskoisesti.
"Minä...näin ruumiita, mutta eivätkö ne olleet ihmisten tekoisia? Näin jonkin valtavan hahmon. Eikö se ollutkaan taisteluvaunu? Ehkä venäläiset ovat hyökänneet tänne..." sanoin ja muut katsoivat toisiaan taas epäuskoinen ilme kasvoillaan.
"Ulkona on hirviöitä. Todellisia hirviöitä, ei mitään neukkuja. Me pelastuimme tänne, jostain syystä ne eivät hyökänneet tänne. Mutta näkemämme otukset olivat vain puolet ihmisten koosta, mutta kammottavia ne ovat. Väitätkö näkeväsi jonkin joka oli taisteluvaunun kokoinen?" Bill kysyi kauhistunut ilme kasvoillaan.
"En varsinaisesti nähnyt sitä. Aavistin sen hahmon sumussa, se oli varmaan tavattoman lähellä minua. Mutta iso se oli." vastasin. Bill istahti.
"Kuules, Jonas." hän sanoi jollekin. "Nyt ollaan TODELLA pahassa pulassa."

Gabriel