Final Fantasy IX Arvostelu

Square on ennätysajassa saanut tuotettua jälleen uuden Final Fantasy-seikkailun, joka tulee jäämään sarjan viimeiseksi osaksi vanhalle kunnon pleikkarille. Ei kulunut kuin vuosi edellisen osan valmistumisesta, kun Final Fantasy IX jo ilmestyi kaikkien japanilaisten roolipelifanien iloksi, ja se johtui pitkälti siitä että peliä teki lähes kokonaan oma tiiminsä oikeastaan tuottajaa ja säveltäjää lukuun ottamatta samaan aikaan, kun eri porukka vielä viimeisteli sarjan kahdeksatta osaa. Näin ollen ei uutta osaa tarvinnut odotella yhtä kauaa, kuin esim. Final Fantasy VII:n jälkeistä Final Fantasy VIII:aa.

Final Fantasy VII oli onneksi sen verran loistava tuotos että sitä jaksoi useammankin vuoden pelailla, mutta koska Final Fantasy VIII oli ehkä hienoinen pettymys, on hyvä että uusi osa ilmestyi näinkin pian, joten turhia odotuksen paineita ei kerinnyt kasaantua Final Fantasy IX:n harteille, kuten Final Fantasy VIII:lle aikanaan kävi. Myös käännöstyö englanniksi valmistui todella nopeasti, sillä Pohjois-Amerikassa peli saatiin kauppoihin alle puolessa vuodessa Japsi - julkaisusta, eikä euro-julkaisuunkaan loppujen lopuksi mennyt kolmea kuukautta enempää, vaikka käännöstyö koski monia Euroopan eri kieliä ja pelin jakelija niin Euroopassa (Infogrames), kuin Suomessakin (Toptronics Oy) oli hämärän peitossa viime hetkiin saakka. Tämä arvostelu on kirjoitettu pitkälti alkuperäisen ntsc-version pohjalta, joten jotkut asiat saattavat poiketa finaalissa pal-versiossa, mutta suurelta osin peli on täysin sama lukuun ottamatta ntsc:n kokoruudun peittävää 60 hertsistä kuvaa, jossa on tosin pal- versiota suuremmat scanlinet, toisin kuin mustat palkit ylä- ja alareunassa omaavassa pal-versiossa, jonka ruudunpäivitys on yleensä hitusen huonompi.

On ihmeellistä miten Square onnistuu samoilla tuotantotiimeillä vuosi toisensa jälkeen rakentamaan aina uudenlaisen fantasian. Monet ovat kuitenkin moittineet saagan osien samanlaisuudesta ja osittain he ovat siinä myös oikeassa. Lähes jokainen FF-sarjan osa sisältää ne tietyt pääpiirteet, kuten taistelusysteemi, Chocobot, summonit (snes osista lähtien), tunnelmallinen musiikki, persoonalliset hahmot jne., mitkä tekevät siitä juuri FF-pelin. Mutta nämä ominaisuudet kuuluvat olennaisesti sarjaan, eikä niitä olekaan tarkoitus sivuuttaa. On myös totta, että tarinat ovat lähes poikkeuksetta varsin samanlaisia eli tyyliin maailma täytyy pelastaa jonkun pahiksen kynsistä ja siinä samassa kehittää itseään siihen lopulliseen taistoon, jonka aikana on hyvä ylläpitää suhteita myös toisiin hahmoihin. Mutta suunnilleen näinhän asia kulkee jokaisessa pelisarjassa ja harvoissa on panostettu yhtä paljon mielenkiintoiseen ja tunnelmalliseen juoneen, kuin Final Fantasy:ssä. Jos nyt saan kysyä niiltä, joita nämä juonet tympivät, niin millainen olisi sitten hyvä uusi juonenkulku? Aika vaikea keksiä siihen mitään mullistavaa, sillä poikkeuksetta roolipelit rakentuvat tähän aina niin viihdyttävältä tuntuvaan kaavaan. Ettei totuus, että luet nimenomaan FF IX-arvostelua, pääsisi unohtumaan, on aika pureutua kunnolla tähän sarjan toistaiseksi tuoreimpaan ja viimeiseen PlayStationille ilmestyvään osaan.

Kuten jo vihjailin, tarina rakentuu jälleen kaiken pelastettavissa olevan pelastamiseen. Juoni on kuitenkin jälleen pitkälti ennennäkemätön ja aivan omaa luokkaansa. Pelistä on ennakkoon hehkutettu paljon ja useassa paikassa mainostetaan "The Crystal Comes Back", jolla tarkoitetaan pelin palaamista takaisin sarjan alkujuurille ja yksi kristalli näkyy myös pelin logossa. Aina SNES:n Final Fantasy V:n saakka tapahtumat sijoittuivat enemmän tai vähemmän keskiaikaiseen maailmaan, jossa vallitsivat magia, lohikäärmeet ja ilmalaivat. FF VI (eli FF III Amerikassa) lähti erkanemaan tästä aiheesta ja sarjan peleihin tuli entistä enemmän sci-fi -luonnetta, joka teki lopulta FFVIII:sta lähes täysin scifistisen tulevaisuuteen perustuvan seikkailun. Paluu juurille on tapahtunut varsin onnistuneesti, sillä heti alkudemosta ja sen musiikista lähtien pelistä hehkuu kunnon keskiaikainen meininki ilmalaivojen lennellessä upeiden palatsien yläpuolella. Vaikka alkudemo ei ole yhtä hätkähdyttävä kuin FFVIII:ssa oli, huomaa siitä heti että nyt on kyseessä täysin erilainen seikkailu. Jos FF VIII:ssa teemana oli (ainakin jollain muotoa) rakkaus, Final Fantasy IX perustuu pitkälti muistin ja tietämättömyyden ympärille.

Päähenkilöt, hännällinen varas Zidane, maagi Vivi ja kaunis prinsessa Garnet ovat kaikki enemmän tai vähemmän epävarmoja omasta menneisyydestään. Alussa Zidanen varasporukan suunnittelemassa prinsessan kidnappaamisessa ei kaikki mene aivan suunnitelmien mukaan ja lopulta erinäköisten sattumien myötä koko poppoo päätyy Viviä myöten yhteen etsimään todellista alkuperäänsä. Garnetin kuningattarelle niin tunnollinen, hölmö ritari Steiner pyrkii kaikin keinoin pitämään prinsessan erossa Zidanen tapaisesta "roskasakista" ja on usein onnistuakin siinä, mutta onneksi Zidanen ja Daggerin (Garnet) välille muodostuu jonkinasteista toisistaan välittämistä ja se tuo heidät aina takaisin yhteen. Steiner ei yksin vanno pahan ja äärettömän ruman kuningatar Brahnen nimeen vaan myös Dagger pitää häntä jatkuvasti "äitinään", tosin muut näkevät todellisen Brahnen pahan puolen.

Vaikka Brahnella on pahat mielessään, kuten hallitsemansa Alexandrian väkivaltaiset aluelaajennukset, hänestä ei kuitenkaan ole pelin pääpahikseksi vaan sitä viittaa kantaa lähes Sephirothin veroinen persoonallisuus nimeltään Kuja, jonka tarkoitusperistä ei meinaa kukaan saada välillä selvää. Kujalla on hallinnassaan valtava Viviä kumman paljon muistuttavista Black Mageista koostuva armeija, joita valmistetaan tehtaassa kummallisen sumun avustuksella. Muita pelin omalaatuisista hahmoista ovat kova, voimakas ja vähäpuheinen tappelija Amarant, voimakas naissoturi Freya, jolla on tuttu Jump -komento, nuori tyttölapsukainen Eiko, jolla on jotain yhteistä Daggerin kanssa sekä sokerina pohjalla Quina Quen koko joukkion omaperäisimpänä hahmona, jonka sukupuolta tuskin tiedetään. Quina heittää jatkuvasti läppää ruuasta, ruuasta ja aina vain ruuasta, syö sammakoita ja tarvittaessa myös vihollisensa oppien näiltä uusia kykyjä. Myös tehokkaita loitsuja omaava Beatrix on aina välillä kuvioissa niin hyvässä, kuin pahassakin ja hänen sekä Rystyn eli raskaan aseistuksensa vuoksi jatkuvasti kolisevan Steinerin välilläkin on havaittavissa jotain pientä =).

Tämän enempää en uskalla pelin tarinasta teille paljastaa, sillä se on luonnollisesti pelin suola ja koettava kokonaisuudessaan itse. Sen voin juonesta varmasti vielä mainita, että se on pitkästä aikaa melko "selkeä", tosin pidän haasteellisista juonista ja sitä FF IX:kin todella parhaimmillaan tarjoaa. Siinä on kiitettävästi erinäköisiä, osittain yllättäviäkin käänteitä ja se on selvästi FFVIII:n vastaavaa mielenkiintoisempi. Tarinahan ei ole mitään ilman mielenkiintoista dialogia, eikä sekään tuota pettymystä. Tosin aika perusrupattelua, eikä mitään todella ihmeellistä sisältöä jutuissa ole, muttei tämän kummoisempaa tarvitsekaan. Osa kylissä tavattavista Matti Meikäläisistä heittää ihan mukavaa läppää, mutta kovinkaan monesta kommentista ei kyllä paljoa kostu. Paljon tekstiä pelinsuunnittelijat ovat kuitenkin peliin saaneet sisällytettyä, joten tarina pitää hyvin pelaajan imussaan. Monet kaipasivat varmasti FFIX:stä vapaata fantasiaa, jossa valinnat todella vaikuttavat lopputulokseen ja jossa maailmaa voisi kiertää alusta asti vapaasti tutkien. Siihen Square ei valitettavasti ole vieläkään uskaltanut mennä ja sarjan "vapaus" momentti onkin sarjan edetessä aina vain pienentynyt. Nykyisin sarjan piirteisiin kuuluva, varsin lineaarinen juoni ei kuitenkaan haittaa tunnelmaa, sillä FFIX ei ole edeltäjänsä tapaan interaktiivinen elokuva vaan todellinen fantasia, jonka juonenkulusta voi todenteolla nauttia. On oikeastaan vain hyvä, että pelistä on jätetty pois ne kaikki typerät ja merkityksettömät 'yes or no' valinnat, mikä piti esim. Squallin aika pahasti hiljaisena FFVIII:ssa. Uutuutena systeemiin on tullut ns. ATE eli Active Time Event toiminto, jonka ilmestyessä voi tarkkailla miten muut hahmot samaan aikaan pärjäävät toisaalla esim. samassa kylässä. Hyvä ja mielenkiintoinen uudistus, joka ei nyt niin välttämätön ole, mutta selvittää pelaajalle mukavasti toisten tyyppien persoonallisuuksia ja tapoja. ATE-jaksoja ei ole pakko katsoa kuin muutamassa kohdassa, jos ei halua. Lopussa ATE:tä hyödynnetään hieman myös eteenpäin pääsyssä ja voi olla, että kyseistä toimintoa kehitetään jatkossa entistä hyödyllisemmäksi.

Final Fantasy IX loistaa kuitenkin erityisesti todella upeiden grafiikoiden vuoksi. Jollain ihmekonstilla Squaren älyttömän lahjakkaat artistit siis todelliset taitelijat ja graffojen koodaajat ovat onnistuneet parantamaan entisestäänkin FFVIII:n jo niin loistavaa kauneutta. Edellinen osa saattoi näyttää hitusen karulta ja kylmältä futuristisine kaupunkeineen, mutta sitä pelkoa ei FFIX:ssä ole. Värimaailma on upeasti valittua ja kauniit, piirretyt, monin paikoin animoidut sekä esirenderoidut taustat näyttävät satumaisen keskiaikaisilta ja luovat peliin todella syvyyttä. Taustat on tehty siis samaan tyyliin, kuten edellisissä PS-osissa, mutta paljon pikku yksityiskohtia on pystytty vielä lisäämään vieden Pleikkarin suorituskyvyn äärirajoilleen. Kaupungit todella kuhisevat elämää, kun asukkaat tekevät jokapäiväisiä toimiaan, linnut pyrähtävät lentoon niitä lähestyttäessä, savupiipuista tupruttaa savua, kissat loikkivat katoilla ja valmiiden animaatioiden lisäksi 2D-taustoihin on lisätty pyörimään kaikennäköisiä polygoni härveleitä sun muita, joita jo jonkin verran nähtiin siis edellisissä osissa. Samalla on jouduttu poistamaan kaikkien hahmojen yhtäaikainen juoksu peräkanaa ruudussa, mikä oli FFVIII:ssa loppujen lopuksi aika tyhmän näköistä, joten nyt kaikki hahmot menevät päähahmon sisälle ja tulevat esiin keskustelemaan kun tulee sopiva kohtaus. Jo FFVII:ssä Square onnistui siirtämään Final Fantasy formaatin hienosti kolmiulotteiseen maailmaan ja näiden kolmen PSX-osan aikana se on pystynyt hiomaan graafisen loiston huippuunsa, käyttäen koneen kaiken tehon hyväkseen. Välillä ihmettelee, kuinka joku 5 vuotta vanha laite edes pystyy pyörittämään mitään vastaavaa, mutta totta se on. CG animaatiopätkiä ei FFVIII:n jälkeen enää oikein voi parantaa, joten ne ovat edelleen huipputavaraa silmiä hivellen. Polygoni-hahmojen ja animaatio pätkien yhdistelmiä ei esiinny yhtä tiheään, kuin kahdessa edellisessä osassa, mutta kun sellaisen jakson aika koittaa on ne tehty myöskin entistä huolellisemmin ja varsinkin lopussa sitä rupeaa seuraamaan silmät pyöreinä ruudun tapahtumia. Videomateriaalia on vanhaan tapaan neljällä cd-levyllä valtavasti ja ehkä jopa enemmän. Ilman videoita peli mahtuisi melkeinpä vaikka yhdelle levylle. Karttaa ei pleikkaritehoilla oikein ole voitu FFVIII:n vastaavaa kauniimmaksi saada ainakaan paljoa, vaikkakin se tuntuu pyörivän huomattavasti sujuvammin varsinkin ilmalaivakäytössä (en tiedä johtuuko se sitten ntsc-versiosta). Taisteluiden viholliset näyttävät vielä FFVIII:nkin vihollisia näyttävämmiltä sekä kekseliäämmiltä kuolemisanimaatioineen. FFVIII:n vihollisten levelien kasvu hahmojesi mukana on myös jätetty pois, vaikka mielestäni se oli varsin hyvä oivallus. Onneksi viholliset myös pahenevat loppua kohden ja jos ei tarpeeksi kehitä itseään voi välillä tulla suru puseroon, mutta jos taas pitää hahmonsa ajantasalla niin viholliset ovat helppoa kauraa loppupomoa myöten, joka ei muuten tunnu yhtä voimakkaalta, kuin edeltäjänsä. Voi olla, että helpoksi sen tekee kokemus, mutta mielestäni päätarkoitus ei ole mättää toista tuntia viimeisen vihollisen kimpussa. kunnes se heittää jonkun käsittämättömän loitsun, jolla kaikki kuolevat. FFIX:ssä ei edes ole yhtä sellaista iskua, kuten Cloudin "Omnislash" -limitti, "Knights of Round" summon tai Squallin "Lionheart" -limitti, millä saisi pahimmat örkit piestyä helposti. Vika bossikin hoituu perusiskuilla ja sillä on HP:ta rutkasti vähemmän, kuin aiemmilla päävastuksilla johtuen superiskujen puutteesta. Haastetta kaipaaville FFIX:ssä on Ozma, joka ei tosin ole aiempien Weaponien veroinen. Myös taistelut tuntuvat pyörivän hyvin, mutta saattaa lievästi hidastua räikeimpien summonien ilmestyessä, tosin osassa hidastumista käytetään samalla visuaalisena tehokeinona. Sekä summonit, taiat, että pelihahmot näyttävät aika hyviltä taistelussa, vaikkakaan kovin suurta parannusta on vaikea vanhalla Pleikalla edes loihtia. Pelaajia on jälleen kuunneltu ja ennen ärsyttävän pitkistä summoneista on tehty nyt kaksi versiota: lyhyt sekä pitkä. Pitkä näkyy ainoastaan ensimmäisen kerran ja siitä eteenpäin, kunnes loppuvastustaja ilmestyvät eteen se ilmestyy vain satunnaisesti pikaversion ohessa. Näin ollen taistelut ovat nopeutuneet huomattavasti myöskin Drawin puuttuessa. Final Fantasy IX:n hahmosuunnittelijana toimi pienen tauon jälkeen sarjan NES ja SNES maestro Yoshitaka Amano, joka on loihtinut upean ja persoonallisen näköiset sankarit myös FF IX:een. Kaikki hahmoista on animoitu myös todella sulavasti ja niitä on helppo ohjata varsinkin dualshock -ohjaimella, jolla lentoaluksetkin käännähtelevät varsin sutjakkaasti. Dualshockin värinää käytetään varsin säästeliäästi, mutta tehokkaasti. Ohjain värähtää yllättäen, kun ruudulla tapahtuu jotain äkkipikaista. Samoin ohjain värisee useissa demoissa, mutta taisteluissa vain pitkien summon hyökkäysten ilmestyessä eli mitään Chrono Cross -tyylistä värinää ei ole odotettavissa.

Monille varsin hankalasta junktiointi systeemistä on luovuttu, kaikkien niiden iloksi jotka eivät siitä tykänneet. Pidin itse junktioinnista, koska, sen varsin nopeasti opittuani, oli mukava voida kustomoida kaikkia hahmoja niin kuin lystää. Turhauttavaksi junktioinnin kuitenkin teki jatkuva drawaamisen tarve, joka venytti taistelut toisinaan ärsyttävän pitkiksi ja yksitoikkoisiksi. Junktiointi, vaikka se niin mukavaa ja taktista parhaimmillaan oli, vei myös seikkailijoilta heidän omaleimaisuutensa pois, jolloin tuli turhaa riippuvuutta GF:iin. Summonit, joita kutsutaan nyt Eidoloneiksi (joka sekin tulee Squarelle tyypilliseen tapaan Kreikan mystiikasta: eidolon=kuvajainen) ovat myös FFIX:ssä tärkeässä roolissa, joskaan eivät yhtä merkittävässä roolissa, kuin FFVIII:ssa. Olen vertaillut peliä paljon tässä FFVIII:een, koska se antaa ulkoisilta ominaisuuksiltaan parhaan vertailukohdan ja samalla osoittaa pelien suuren eroavaisuuden. Nyt olisi ehkä aika verrata peliä sarjan ensimmäisiin osiin, joihin sen systeemit ja käyttöliittymä pitkälti perustuvat. Aivan uuden taktisen aspektin peliin tuo kahdeksasta pelattavasta hahmosta neljän ohjaaminen samaan aikaan taisteluissa, kuten kahdessa viimeisessä SNES- osassa, sillä nelosessahan käyttöön sai peräti 5 samanaikaista hahmoa. Jokainen seikkailijoista on oman persoonallisuutensa lisäksi yksilöllisiä myös varustuksensa ja luokkansa puolesta. Vaikka FFIX on jälleen yksinpeli on valikkoon ujutettu näppärä vaihtoehto, jolla kakkosohjaimella pääsee ohjailemaan osaa pelattavista neljästä hahmosta taistelussa ja näin kaverisikin voi osallistua peliin. Luokkaerottelua ei juurikaan tunnettu FFVII:n materia- systeemissä, puhumattakaan FFVIII:n junktioinnista, vaikka se kuuluikin olennaisena osana sarjaan aina nes-ajoista lähtien. Nyt luokat ovat jälleen mukana ja systeemi tuntuu FFIV:n ja FFV:n vastaavalta: Eiko ja Garnet osaavat käsitellä niin valkoista parannus magiaa kuin summoneita eli he ovat summonereita ja "White Mageja", kun taas Vivi on "Black Mage", jolta onnistuu Black Magic eli tutut pahat loitsut. Zidane on puolestaan puhdas varas ja ainoa, joka hallitsee varastamisen. Muilla on taas omat ominaisuutensa, kuten Amarant osaa ninjana käyttää Throw komentoa ja muita ninjojen erikoishyökkäyksiä. Quina on kokki ja osaa siksi syödä vihollisensa ja käyttää myös Blue Magicia. Steiner on ritari ja Freya Dragon ritari, jolla on sekä jump- että dragon komennot. Myös ns. "Trance tila" eli nykyiset limitit, jotka saat käyttöösi saatuasi tarpeeksi iskua, ovat persoonallisia. Jokaisella hahmolla on siis omat kykynsä ja pitkälti myös omanlainen varustus. Osa samoista suojuksista käy useammille hahmoille, mutta aseet ovat nytkin yksilöllisiä. Square on laittanut aseisiin, suojiin ja asusteisiin erilaisia abilityjä, joista kukin hahmoista oppii omansa, jos oppii. Niistä opitaan niin abilityt, taijat kuin eidolonitkin, vähän niin kuin FFVI:n espereistä. Oppiminen vaatii AP:ta, jota saa rahan yhteydessä taisteluista ja taikojen, trance-hyökkäysten, erikoiskykyjen sekä eidolonien käyttäminen vaatii jälleen MP:tä, toisin kuin FFVIII:ssa. Abilityjä on kahta tyyppiä eli action abilityt ja support abilityt, joita molempia voi ruveta käyttämään heti laitettuaan kyseisen varusteen päälle, tosin support abilityt täytyy ensin laittaa päälle ns. Magic Stone Powerin avulla eli sinulla on tietty määrä kiviä, joita pitää lätkiä haluamiesi abilityjen päällä. Sen vuoksi et voi saada kaikkia niistä käyttöön samanaikaisesti. Lopulta, kun AP:tä on riittävästi kyvyt opitaan lopullisesti ja varustetta voi vaihtaa. Tämä johtaa toisinaan siihen, että joudut käyttämään huonompaa suojaa, vaikka parempi olisi jo tarjolla lisäten näin jonkin verran haastetta. Minua se ei ainakaan häirinnyt. Enemmän tässä varsin yksinkertaistetussa systeemissä häiritsee ohjattavuus, kun varusteita valitsee täytyy painaa selectiä nähdäkseen onko kyseisellä itemillä jotain hyödyntäviä lisäominaisuuksia, kuten elementtisuojaus tai hyökkäys, vai löytyykö siitä joku status efektin lisääjä. Siinä ärsyttää myös, ettei asetta tai suojaa saa pois yksinkertaisesti esim. neliötä painamalla, jolla ei ole mitään muuta käyttöä vaan pitää palata off -vaihtoehtoon ja yksitellen napsia varusteet pois päältä. Tämä ei tosin suuri puute ole. Valikot on todella yksinkertaistettuja, ilmeisesti sen vuoksi, että FFVIII:ssa monet valittivat niiden monimutkaisuudesta. Valikossa ei voi enää edes tallentaa vaan mooglet hoitavat tämän puolen. Optioissa ei ole mitään tavallisuudesta poikkeavaa, mutta onneksi ikkunoiden värivaihtoehtoja on lisätty edes yhdellä, joten nykyään harmaan kuvioinnin tilalle saa vaihtelun vuoksi myös sinistä. Etu- ja takarivi valinnat ovat luonnollisesti mukana ja kaikki perinteiset itemit Key itemeitä myöten ovat mukana.

Musiikki on aina ollut Final Fantasy peleissä erittäin tunnelmallista, eikä FFIX poikkea onneksi siinäkään suhteessa. Kun ennakkokuuntelin Soundtrackia en pitänyt sitä aivan loistavana ja tuntui, että Nobuolta alkavat ideat loppua, mutta pelissä musiikit tuntuvat hyvin erilaisilta. Ne sopivat pelin aihepiiriin ja tunnelmaan loistavasti, eikä mikään musiikeista jäänyt pahemmin ärsyttämään, päinvastoin. On kuitenkin todettava, ettei tämä ole Nobuon parhaimmistoa, vaikka monissa biiseissä on elementtejä vanhemmista sarjan osista. Monin paikoin muutama loistava kappale jäi soimaan pitkäksi aikaa päähän ja esim. lopussa Lifa Treelle taistoon lähdössä ämyreistä kajahti aivan loistava lopun alkua säestävä melodia. Myös Final Fantasy IX:ään tunnusbiisi on FFVIII:n tapaan laulettu ja kunnolla tehty. Uematsun säveltämän tunnarin nimi on Melodies of Light ja sen laulaa Dagger, ei kun Emiko Shiratori, joka on japanissa melko tunnettu. Kappale on mielestäni hyvä ja tunnelmallinen ja tuntuu osittain Eyes On Me:tä paremmalta, on tosin makuasia kummasta välittää enemmän. Myös äänitehosteet ovat ihan mukiinmeneviä, eivätkä enää puutu, kuin ääninäyttelijät, jotka ovat nyt ilmeisesti tulossa ainakin osittain FF X:een, niin kuin muinoin FFVIII - arvostelussa vähän arvelin. Pelissä on muutama hauska musikaalinen yksityiskohta, sillä parista kohdasta voi löytää tutun biisin niin FFVII:stä, kuin FFIII:stakin =)

Lopuksi on varmasti hyvä kertoa pelin pienistä mutta tunnelmaa luovista ja mukavasti rikastuttavista yksityiskohdista ja pikkupeleistä. Kovin pieneksi pikkupeliksi ei voi mainita uutta mainion Triple Triad -korttipelin seuraajaa Tetra Masteria. Kuten nimikin jo kertoo ruudukko on kooltaan 4x4, johon molemmat pelaajat mätkivät viisi valitsemaansa korttia. Jokaisessa kortissa voi olla kahdeksan suuntaa eli kulmat ja sivut, sekä hyökkäys-, puolustus- ja tyyppiominaisuudet, mitkä on ilmoitettu neljän numeron tai kirjaimen sarjana, jotka ilmoitetaan pääosin heksadesimaaleina. TripleTriadin tapaan nuoli kääntää nuolettoman kortin siihen osuessaan, mutta mikäli kaksi nuolta osuu vastatusten alkaa niiden välillä taistelu, jossa korttien arvot ja ominaisuudet ratkaisevat voittajan. Hävinnyt kortti kääntää sitten vielä kaikilla nuolillaan vieressä olleet kortit vastustajan omiksi. Saattaa kuulostaa varsin hankalalle ja todella hämäävältä se tuntuukin aluksi, kun ei tunne kirjainten merkitystä tarkasti. Koska Tetra Masterin säännöt eivät vaihdu jatkuvasti oppii sen melko nopeasti ja lopulta tietää ns. varmat siirrot tarkasti, mutta useimmiten ei voi olla täysin varma siirrostaan, koska pelissä on mukana myös ripaus satunnaisuutta, sillä peli arpoo kortin ominaisuuksien rajoissa millainen voima sillä on kulloinkin. Pelin oppii kuitenkin helpoiten pelaamalla sitä ja itse ainakin pidän siitä paljon, koska se on haasteellisempi, kuin Triple Triad, eikä omaa jatkuvasti vaihtuvia sääntöjä. Harmi on vain se, ettei vastustajan kortteja näe. Chocobojen kehitys on jälleen palannut. Tuo FFVII:n ehkä hauskin ominaisuus oli pilattu FFVIII:ssa varsin typerillä Chocobo- metsillä. FFIX sisältää myös Choco-metsiä, mutta nyt ne ovat eri merkityksessä. Kun kerran nappaa Chocobon se palvelee sinua loppuun asti ja voit aina kutsua sitä takaisin Gysahl Greenseillä Chocobo -jälkien päällä kartassa. Chocobosi kehittyy pikkupelissä nimeltä "Chocobo Hot and Cold", jossa on tarkoituksena tietyn aikarajan puitteissa kaivaa maasta niin paljon esineitä kuin suinkin kerkeää. Se ei ole niin helppoa, kuin miltä kuulostaa, vaikka käytössä on Chocobon oma sisäinen tutka. Aina välillä aarteiden joukosta löytyy Chocograph - kartanpaloja, joiden avulla voi mennä metsästämään aarteita maailmankartasta ja Chocobosi kehittyy jälleen ja saa uusia kykyjä, kunnes lopulta saat kultaisen Chocobon joka pystyy ********* (enpäs kerro mitä). Uusia kykyjä oppinut Chocobo avaa teitä uusiin paikkoihin, joissa käyminen ei tosin ole välttämätöntä pelin läpi pääsemiseksi, niin kuin ei ole pakko opetella pelaamaan Tetra Masteriakaan, koska sitä ei ole pakko pelata kuin yhdessä kohdassa peliä, vaikka voit luonnollisesti mättää korttia lähes kaikkien vastaantulijoiden kanssa. Yhtä suurta hyötyä korttipelistä ei ole kuin mitä se FFVIII:ssa merkitsi, eikä Chocobo -peli ole niin välttämätön, kuin kultaisen chocobon kehitys FFVII:ssä. Moogletkin ovat jälleen takaisin. Ehdinkin jo kaipailla usean vuoden noita sympaattisia pieniä valkoisia olioita, jotka hokevat 'Kupoa'. Mognet on yksi FFIX:n hauskoista uutuuksista, mutta melko hyödytön sellainen. Kyseessä on kirjeenvaihtojärjestelmä, jossa kiikutat tallennuspisteillä tapaamiesi Mooglejen kuulumiset toinen toisilleen. Saat samalla lukea kirjeen ja tehtävän viedä seuraava kirje eteenpäin. Paljon muuta iloa ei kirjeistä ole, paitsi juuri seikkailemiesi tapahtumien pääpiirteet ja ajatukset koottuna Mooglejen näkövinkkelistä. Pelin lopussa pääsee sitten MogNet -keskukseen. Mooglet toimivat myös niin kuin edellä jo mainitsin pelin tallennuspisteinä ja heidän luonaan voi myös nukkua teltassa. Kartassa mooglen saa aina kutsuttua paikalle neliöllä.

Vaikka Final Fantasy IX kulkee pitkälti vanhoilla hyväksi havaituilla FF - raiteilla, on se mielestäni, ellei nyt sarjan selvästi paras niin ainakin kokonaisuutena kaikkein viimeistellyin ja yleisestikin erittäin nautinnollinen seikkailu, joka antaa jälleen täyden vastineen rahoille. Ei ihme, että peliä oli tekemässä aivan käsittämätön porukka väkeä sillä tuntuu, ettei lopputekstien nimilista pääty koskaan. Square on paikannut aiemmissa osissa ilmenneitä puutteita todella kiitettävästi ja heittänyt sekaan ripauksen jotain uutta, mikä antaa pelillä sitä imua, jolla miljoonat pelaajat pysyvät satoja tunteja fantastisessa pelimaailmassa. Vaikka uutta ja yllättävää tutkittavaa ei pelistä löytyisi aivan FFVII:n veroisesti, pienet yksityiskohdat jo edellä mainittujen lisäksi, kuten kyläläisten päänkääntyminen seuraten hahmosi juoksua ohitse, aina erilailla ruutuun pamahtavat kaupunkien nimet, hahmon päänpäälle ilmestyvät kysymys tai huutomerkit, kun näkösällä on jotain mielenkiintoista (toisin sanoen joku lappu seinällä, kuvailtu patsas, arkku, tavaraa maassa, ovi tai tikkaat), naruhyppely, Pop Quiz, juoksukilpailu, huutokauppa sekä muut pikku sivutehtävät ja -pelit, lisäävät kiinnostusta tähän peliin valtavasti ja on ilmiselvää, että Square on halunnut tehdä viimeisen kunnon FF-pelinsä PlayStation ykköselle kunnolla ja siinä he ovat meidän kaikkien iloksi onnistuneet. Ainoa missä sitä voisi moittia on edelleen turhan lineaarinen juoni ja liian matala vaikeusaste, mutta mielestäni ne eivät häiritse ainakaan minua vaan peli-ilon tuo sen viihdyttävyys. Yksi moittimisen aihe on myös turhan tiuhaan satunnaisesti tulevat taistelut, joiden tilalle voisi miettiä toisenlaista systeemiä, vaikka nykyinen onkin aina ollut tärkeä osa FF- pelityyppiä. Jos ei pidä random battle systeemistä niin kannattaa harkita esim. Squaren Chrono Crossia, josssa viholliset näkee etukäteen. Sitä Square kuulemma suunnitteli myös FFIX:een, mutta PS:n tehot eivät ilmeisesti siinä tapauksessa olisi riittäneet nykyisenlaiseen upeaan grafiikkaan. Mutta, jos taistelusysteemiä muutettaisiin niin, olisiko se enää silloin FF peli? Onneksi battlet eivät veny enää yhtä pitkiksi, kuin mitä ne kasissa olivat. Pelin tahti kiihtyy Squaren tapaisesti loppua kohden, jossa mielikuvitus pääsee jälleen valloilleen. Squaren artistit päästävät lopulta surrealistiset taitonsa valloilleen, jonka edessä Salvador Dalikin melkein kalpenee, samalla kun tarinan vääntäjät pistävät myös parastaan heittäen kehiin filosofiaa ja pohtien elämän suuria kysymyksiä sekä kaiken olemassaoloa. Loppudemot ovat jälleen aivan käsittämätöntä jälkeä ja hymyn pilkahdus tulee viimeistään huulille kun näkee jo legendaarisen Matrix -efektin. Ja viimeistään loppu jättää pelistä hyvän maun suuhun, sille sitä odottaenhan olen mättänyt peliä viikkotolkulla. Pitkästä aikaa lopussa esitetään myös miten kullekin sankarille lopulta käy ja ensimmäistä kertaa sarjan historiassa peli ei vielä lopu The Endiin vaan pääsee kokeilemaan hauskaa ventti -korttipeliä, kunhan tietää oikean koodin. Final Fantasy IX:ssä ei ehkä ole yhtä hyvä tarina, kuin FFIV:ssä tai yhtä hyvät musiikit kuin FFVI:ssä, mutta se on kokonaisuutena mielestäni paras Final Fantasy tähän mennessä. Kaikki Final Fantasy pelit ovat niin ikimuistoisia, että on täysin mielipidekysymys mistä niistä tykkää eniten ja mitä niistä pitää parhaimpana. FFIX on ehdoton valinta ensimmäiseksi Final Fantasy seikkailuksesi, mutta se on myös pakkokokemus kaikille hardcore FF- pelureille, jotka varmasti nauttivat siitä yhtä paljon sen helppoudesta ja lineaarisuudesta välittämättä, mutta pieni toivomus olisi, että Square lisäisi tuleviin osiin hieman haastetta ja valinnanvapautta. Kaiken kaikkiaan suurkiitos Squarelle tästä fantastisesta seikkailusta ja kiitos myös sinulle, että jaksoit lukea arvosteluni loppuun asti =)

9.7

Teemu Suhonen