Final Fantasy X Arvostelu

Osa numero kymmenen. Harva olisi Final Fantasyiden taipaleen alussa uskonut, että sarja matkustaa näin pitkälle ja menestyy vielä aivan loistavasti. Edelliset kolme osaa ovat olleet todellisia huippumenestyksiä ja asettivat kymmenennelle osalle todella paljon paineita. Nyt myös konsoli vaihtuu, ja Final Fantasyt pääsevät Play Station 2 -konsolille kokeilemaan uusia rajojaan. Nyt pelisarja on myös suuren yleisön tietoisuudessa, sillä edelliset osat ovat tuoneet pelisarjan lähelle jokaista maailman pelaajaa.

Grafiikka

Uusi konsoli on taas asettanut haasteita grafiikalle, samoin kuin edellinenkin konsolinvaihdos. Tällä kertaa taustat eivät ole vain kauniita kuvia, vaan kaikki on tehty kolmiulotteiseksi, jolloin pelaaja todella tuntee olevansa oikeassa maailmassa. Kaikkea pääsee katsomaan läheltä ja kaikki on kaunista.

Taistelut ovat edellisten osien tapaan kuin kauniita näytelmiä. Hahmot ja mitä monimuotoisemmat hirviöt ovat mielenkiintoisia, tosin eivät aina niin realistisia. Hahmot ovat nuoria, kauniita ja vähäpukeisia, kuten totuttua. Toisaalta tässä osassa paljasta pintaa on vähän liiankin kanssa. Maailma on kaunis, on vain suuri pettymys, ettei maailmaa pääse kulkemaan vapaasti. Tyyli jatkaa yhdeksännen osan tapaan iloisena ja värikkäänä, välillä niinkin värikkäänä että se todella ottaa aivoon. Seitsemännen osan synkkyyttä kaipaa ajoittain todella paljon.

Grafiikka on kyllä hyvin pitkälti juuri sitä mitä pelaaja odottaakin ennen pelin aloitusta. Kaikki on tehty tarkasti ja jokainen viiva ja piste näyttävät tarkkaan harkituilta. Grafiikan puolesta peli saa siis todella hyvän arvosanan, liiallisesta pirteydestä ja värikkyydestä huolimatta. Välianimaatiot on suurimmaksi osaksi tehty pelin omalla grafiikkamoottorilla, jotka ovat toki kauniita. Mutta elokuvamaiset animaatiot ovat aivan käsittämättömiä, varsinkin Yunan ja Tiduksen uintiretki Suteki da Ne:n soidessa taustalla. Tuo kohtaus on yksi pelin hienoimpia hetkiä. Kyllä Squarella osataan edelleen tehdä kauniita animaatioita ja ylipäätänsäkin kaunista grafiikkaa.

Juoni

Nyt tullaan sellaiselle osa-alueelle, joka ei ole enää niin varmaa. Pelin juoni ei ole niin vahva kuin kuudennessa ja seitsemännessä osassa, ei missään nimessä. Sin on suuri paha olio, joka terrorisoi Spiran taianomaista maailmaa. Tidus on nuori mies, joka ajautuu pelin edetessä tilanteeseen, jossa hänen on kohdattava Sin. Mutta koko tarina jää liialti tähän, sillä se ei haaraudu niin paljon kuin haluaisi. Tarina on aivan liian lineaarinen, eikä se sisällä oikeastaan välitavoitteita tai sen suureampia dramaattisia käänteitä. Yksi dramaattinen käänne nähdään lopussa, mutta se ei juonellisesti pelasta tätä peliä. Juoni jää jotenkin niin yksinkertaiseksi ja pelkistetyksi, vaikka sitä näennäisesti yritetäänkin kasvattaa monisäikeiseksi erilaisilla muisteluilla ja menneisyydessä tapahtuneilla asioilla.

Hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia. Auronin menneisyys on kyllä todella mielenkiintoinen, mutta mitä se auttaa kun kaksi päähenkilöä on lähes koko pelin ajan täysin mitättömiä. Muutamat hahmot, kuten Rikku, Kimahri, Yuna ja Wakka eivät ole hirveän syvällisiä. Muutaman tunnin jälkeen heistä tietää kaiken mitä tarpeellista. Lulun menneisyys herättää muutamia kysymyksiä, samaten Tiduksen. Mutta Auron on ainoa henkilö, jonka menneisyyttä ja nykyisyyttä todella pohtii kesken pelinkin. Sivuhahmot taas ovat aivan kamalia. Seymour ei ole pahiksena juuri mistään kotoisin, eivätkä eri ihmiset herätä juuri minkäänlaista mielenkiintoa. Kaikki ovat vain massaa tässä valtavassa pelispektaakkelissa.

Tidus on päähahmona huono. Liian innokas ja naiivi poikanen kasvaa hetkessä suureksi ja epäitsekkääksi johtajaksi heiluttelemalla suurta miekkaa. Ei kuulosta niinkään mullistavalta tai hohdokkaalta. Squallin tyylinen synkistelijä nyt ei olisi auttanut mitään, mutta persoonallisuutta olisi tarvittu enemmän. Cloud ja Terra ovat tästä hyviä esimerkkejä, he olivat päähahmoja, jotka todella olivat omanlaisiaan; eivät mitään ennalta arvattavia stereotypioita.

Pelattavuus

Pelattavuus on sitä tuttua laatua. Pelisysteemin runkoa ei ole sen suuremmin muutettu pariin kymmeneen vuoteen, enkä oikeastaan näe siihen mitään syytäkään. Taistelut tulevat edelleen tyhjästä, mutta minusta se on ominaista juuri Final Fantasyille, eikä sille oikeastaan ole mitään järkevää vaihtoehtoakaan.

Taistelusysteemiä on muutettu aika rajulla otteella. Ensinnäkin hahmojen vuorot jaetaan taistelun alussa ja omalla vuorollaan saa miettiä niin kauan kuin haluaa. Hektisyys katoaa ja taistelusta tulee taktisempia, tai siis voisi tulla jos peli olisi toteutettu kunnolla. Nyt vastuksilla ei ole oikeastaan mitään mahdollisuuksia. Toinen uudistus taistelussa on se, että hahmoja voi vaihtaa kesken taistelun. Se on hieno uudistus, jonka olisi voinut ottaa käyttöön jo aiemminkin. Taistelu on yksinkertaista ja kuka tahansa oppii sen, kuten aina ennenkin.

Myös kutsutaiat ovat mukana tässä pelissä. Tällä kertaa ne kulkevat nimellä Aeon. Kutsutaikojen käyttöä on muutettu, sillä tällä kertaa se ei tee yhtä järkyttävästi energiaa vievää iskua, vaan tulee taistelukentälle korvaamaan hahmot. Mielenkiintoinen uudistus on tämäkin, sillä taktikointi lisääntyy entisestään.

Tässä osassa hahmot eivät enää kehity ja nouse tasolta toiselle. Tällä kertaa hahmot saavat taistelusta pisteitä, joiden avulla voi liikkua Sphere Grid -laudalla. Lauta on täynnä tyhjiä paikkoja, joita täyttämällä hahmon kyvyt paranevat ja hahmot oppivat uusia kykyjä. Aluksi systeemi oli todella mielenkiintoinen, mutta lopulta se osoittautuikin todella surkeaksi. Lopulta kaikkien hahmojen statsit ovat täynnä ja kaikki hahmot ovat täysin samanlaisia. Lopulta kaikki hahmot iskevät joka lyönnillä 99999 pistettä vahinkoa ja väistävät suurinpiirtein kaikki vihollisten hyökkäykset. Kaikki ovat loistavia taikojia jne. Hahmoista tulee siis samanlaisia tappokoneita. Ei järin kiinnostavaa, eihän?

Sphere grid on siis pelin todellinen pilaaja. Juuri hahmojen erilaisuus ja monimuotoisuus ovat tehneet aikaisemmista osista mielenkiintoisia. Nyt kaikista hahmoista tulee samanlaisia eikä oikeastaan hahmolla ole mitään muuta ominaista kykyä kuin Overdrive.
Rajaiskun kulkevat tällä kertaa siis nimellä Overdrive. Tässä osassa isku ei tule itsestään, vaan jokaisella hahmolla on oma tekniikka. Auronilla pitää painaa oikea näppäinyhdistelmä, Tiduksella liikkuva palikka pitää pysäyttää oikeaan kohtaan ja Wakkalla pitää hedelmäpelin tyylisistä rullista saada oikea rivi. Paljon helpompaa kuin luulisi, ja kaikki tekniikat oppii tekemään silmät kiinni. Pahin juttu on se, että Overdrivet ovat liian tehokkaita. Wakkan Attack reels tekee lopulta 12*99999 pistettä vahinkoa ja Tiduksen paras 7*99999. Lisäksi yksi Auronin iskuista tuhoaa vielä kohteelta suojauksenkin. Pomoilta lähtee siis henki todella nopeasti.

Äänet

Äänimaailman suurin uudistus on se, että hahmot puhuvat tällä kertaa ääneen. Ääninäyttelijät ovat englanninkielisessä versiossa vähän niin ja näin. Äänet sopivat kyllä hahmoille, mutta tunnetta ei ole niin hirveästi. Auronin viisautta uhkuva matala ääni ja Yunan hentoinen tyttöääni ovat kyllä ihan kelpoja suorituksia, mutta ei niistä nyt Oscaria tipu.

Kaikenlaista taustahälinää löytyy tästäkin pelistä. Suteki da Ne jäi esitystilanteensa takia todella hyvin mieleen. Toisaalta To Zanarkandia kuuntelee kyllä muutenkin kuin pelatessa. Se on mukava kappale. Mutta suuri osa musiikista on ihan tavallista taustahälinää, joka oikeastaan hukkuu peliin. Mitään mullistavaa ei siis ole luvassa, ainoastaan tasaista varmuutta.

Alipelit

Tämä on se kaikkein heikoin osa pelissä. Alipelit ovat todella musertavan surkeita, eikä niissä ole mitään viehätystä. Niitä ei todellakaan pelaa ilokseen, ei sitten missään nimessä. "Tärkein" alipeli on muka vauhdikas Blitzball-peli, jonka erikoisosaaja Tidus on. Chocobot ovat mukana tässäkin osassa, mutta niiden kanssa alipelejä ei paljon ole. Myös hahmojen kehitystä voisi pitää eräänlaisena alipelinä.

Blitzball on, kuten jo todettua, aivan täysi pohjanoteeraus. Peli on aivan älyttömän tylsää ja palkintoja saa metsästää joskus todella aivan sairaalloisen kauan. Ja kun värvää itselleen parhaat pelaajat, ei muilla joukkueilla ole paljonkaan mahdollisuuksia. Pitää vain tehdä maali ja odotella pelin loppua, mikä on juuri niin tylsää kuin voi kuvitella.

Chocoboilla on muutama tehtävä, joiden kanssa ei aikaa paljon vierähdä. Alipelit ovat todella tylsiä, eikä niistä saa oikein mitään irti, paitsi muutaman ihan hyvän palkinnon. Mutta ei näitäkään pelaa yhtään kauempaa kuin on pakko.

Viholliset

Vapaaehtoiset viholliset ovat tämän osan suola. Dark Aeonit ja Penance ovat todella ikäviä vastuksia. Tai siis voivat olla, mikäli ei käytä Yojimboa. Sen Zanmato-hyökkäys on yksi suurimpia pelin ilonpilaajia. Kaikki voivat leuhkia voittaneensa nämä vastukset, koska Zanmato tappaa vihollisen kuin vihollisen yhdellä iskulla. Mutta on todella hienoa otella vaikeita vihollisia vastaan, koska näissä pelin ominaisuudet tulevat esiin. Kiirettä taistelussa ei ole ja taktiikkaa saa suunnitella niin kauan kuin haluaa. Kestää ja kauan ja tuottaa useita kertoja pettymyksen, mutta lopulta ilo on aivan rajaton kun kaikki viholliset on saatu hengiltä. Ehdottomasti plussaa.

Puutteet ja kommentit

Kyllä tässäkin pelissä paljon on tekemistä. Jos haluaa koota kaikki esineet ja voittaa kaikki viholliset, aikaa kuluu kyllä helposti pitkälle toista sataa tuntia. Toki asioita olisi voinut tehdä toisinkin, seuraavaksi vähän risuja ja ruusuja.

• Hirviöt ovat liian helppoja. Jos keksii muutaman hyvän kikan ja näkee muutaman tunnin vaivaa, viholliset ovat todella helppoja, samaten juonen mukana tulevat pomovastukset. Niistä olisi voinut tehdä vähän haastavampia.
• Hahmot eivät ole tarpeeksi kiinnostavia. Muutama juonenkäänne ja pari mielenkiintoisempaa hahmoa olisivat tehneet pelistä paljon paremman. Nyt pelikokemuksesta tulee vähän pinnallinen.
• Loppu oli kerrankin ihan mukiinmenevä. Vähän toisenlainen kuin yleensä ja se jätti vähän kysymyksiä ilmaan. Tosin se jätti myös liian selvästi paikan jatko-osalle, mikä ei ole missään nimessä hyvä asia. Suora jatko-osa kuulostaa aina pelottavalta.
• Uudistunut taistelusysteemi oli vähän niin ja näin. Hahmojen vaihto kesken taistelun on hyvä juttu, mutta aikaa on liikaa, eikä taistelusta tulee räväkkää, vaan enemmänkin taktikoivaa kuin shakkiottelusta.
• Alipelit olivat aivan perseestä, jos suoraan sanotaan. Ne olisi voinut suosiolla jättää pois.
• Se jokin puuttuu. Peli ei imaise mukaansa, vaan jää liian etäiseksi. Kun sain pelin päätökseen, en halunnut heti pelata sitä uudelleen, jotta voisin kokea sen saman toisen kerran. Peli ei liiemmin tarjonnut suuria kokemuksia.

Yhteenveto ja viiltävä lopetus

Korjattavia asioita jäi vähän liikaa ilmaan. Vaikka arvostelussa kehunkin paljon asioita, pelistä puuttuu se jokin. Se ei imaise mukaansa samalla tavalla kuin seitsemäs osa, ja se on suurin puute pelissä. Sitä ei oikeastaan halua pelata montaa kertaa läpi. Arvosana ei ole korkea, koska minä en pitänyt pelistä niin paljon. Eriäviä mielipiteitä on paljon, mutta minusta Final Fantasy VII on edelleen sarjan ykkönen; ja samalla se on koko pelimaailman ykkönen. Tämä peli ei sijoitu sillä listalla edes kymmenen joukkoon, ei voi mitään.

Pisteet tulevat lähinnä historiasta. Pelisarja on mahtava ja tämä osa on kyllä selvästi osa tuota sarjaa. Kyllä ne peruselementit ovat paikallaan, mutta siitä huolimatta kasin pintaan menee.

8.3

Mickey