Arvostelu julkaistu 13.9.2003.
Onko Final Fantasy IV:n soundtrack hyvä, koska FFIV on yksi rakkaimmista peleistäni? Vai pidänkö peliä ja sen musiikkeja niin korkeassa arvossa, koska ne ovat niin korkealaatuisia? Uskon jälkimmäiseen. Skeptikot voivat ottaa pelastusrenkaan nostalgian hyökyaaltojen varalle, mutta arvioni Final Fantasy IV Original Sound Versionista ei ole muistojen kultaama vaan perustuu soundtrackin todelliseen laatuun nykyhetkellä.
Final Fantasy IV:ssä Nobuo Uematsu pääsi ensimmäisen kerran näyttämään taitonsa Super Famicomin eli Super NESin äänipiirillä, ja onnistui luomaan todellisen mestariteoksen. Kolme ensimmäistä Famicomin Final Fantasya nojaavat paljon melodioihin, mutta Final Fantasy IV:ssä Uematsu pääsi tuomaan mukaan runsaasti jykevää mahtipontisuutta ja monipuolisempia tunnelmia kuin edeltäjissä.
Soundtrack alkaa klassikkojen klassikolla, The Preludella. Tunnelmallinen ja haikea melodia on ehdottomasti voimissaan FF4:ssä, mutta valitettavasti kuunteluelämys katkaistaan häivytyksellä ennen kuin kappale ehtii soimaan täysin edes yhtä kertaa. Lyhyeen katkaistut, enintään yhden täyden kerran soivat kappaleet ovatkin koko soundtrackin huonoin puoli. Kesken jääneen Preludi-nautinnon pettymystä lievittää rohkean mahtipontinen, yli kaksiminuuttinen Red Wings, josta siirrytään luontevasti ilman häivytystä Kingdom Baroniin. Suuren kuningaskunnan teemassa tumma perusväri, epäilyksellä maustetut torvisoittimet ja sankarilliset fanfaarit on yhdistetty loistavaksi kokonaisuudeksi. Theme of Love aloittaa tavoittelemalla herkkiä tunnelmia ja nousee sitten melodramaattiseksi. Tällainen hempeily ei minuun vetoa. Kappale tavoittelee elokuvamaista tunnelmaa, ja kenties onnistuukin siinä. Tämä ei silti ole mikään kehu, sillä kliseisiinsä kompastuvat herkkien kohtien sävellykset ovat elokuvissa tavallisia.
Onneksi levy siirtyy jälleen mahtaviin tunnelmiin. Prologue... on Preludin ohella se toinen suuri Final Fantasy -kappale. Sävellyksen juhlava ylväys on Final Fantasyn huippukohtia, ja Prologin saavuttama tunnelma on melkein vailla vertaansa. Vahvana kontrastina kyyneleet nostattavalle sankaruuden paatokselle on lyhyt kaupunkimelodia Welcome to Our Town!, joka yksinkertaisuudessaan toimii sopivana välikappaleena johdattamaan suuruutta puhkuvaan Main Theme of Final Fantasy IV:ään. Kappale luo aavan, salaperäisen maailman tunnelmaa erinomaisesti heleällä harpulla, haikealla huilulla ja taustan raskaalla poljennolla. Kevyttä rumpukomppia tuskin olisi tarvittu. Fight 1:ssä rummuista irtoaa onneksi enemmän iloa, vaikka taistelukappale ei olekaan erityisen huomiollepantava. Perinteisen voittomusiikin kautta päästään kahteen chocobo-kappaleeseen, Hello! Big Chocobo! ja Chocobo-Chocobo. Big Chocobon turpea teema ja perinteinen Chocobo-teema on yhdistetty jouhevasti yhdeksi miellyttäväksi kokonaisuudeksi.
Into the Darkness on Final Fantasy IV:n tunnelmallinen luolastoteema. Pääteeman harppu palaa ihastuttamaan hitaasti etenevän, harmaasävyisen kappaleen taustalle, ja kokonaisuus on yksi parhaita salaperäisten luolastojen teemoja koskaan. Myös seuraava kappale on lajinsa huippua: Fight 2. Vauhdikas pomoteema heittää peliin yksinkertaisen mutta toimivan rumpukompin, pahaenteisinä puhaltelevat pasuunat ja synkän syntikkamelodian. Puolivälin jälkeen kappale mahtailee rumpujen ja symbaalien kiivailla yhteisiskuilla ja huipentuu sitten äärimmäistä vaaraa huokuvaan sankariralliin. Tämän kappaleen kohdalla yksi soittokerta on suorastaan rikollista, sillä yksi kaikkien aikojen pomomusiikeista olisi ehdottomasti ansainnut vähintään kaksi minuuttia soittoaikaa.
Soundtrackia jatkaa alakuloisten kappaleiden sarja. Ring of Bombissa tulee kyllä esille lannistunut tunnelma, mutta kappale on mielenkiinnottoman piirteetön huonoa rumpukomppia lukuunottamatta. Rydia tavoittelee jälleen herkkiä tunnelmia, mutta ei tähtää melodramatiikkaan, ja yksinkertainen melodia on haikea ja kaunis. Castle Damcyanissa on onnistuttu rytmipuolella, mutta varsinaisessa melodiassa ei ole paljoa tarttumapintaa. Cry in Sorrow sen sijaan tuntuu palaavan Uematsun NES-aikakauteen yksinkertaisuudessaan, ja lopputulos on varsin koskettava melodia. Melody of Lute tuntuu pintapuolisesti pirteämmältä, mutta siinä on yhä samaa haikeutta ja alakuloa mukana.
Haikeasta tunnelmasta siirrytään seikkailulliseen ja energiseen Mt. Ordealsiin. Varmapoljentoinen xylofonilla piristetty marssi maalaa mieleen vuoriston ja kiipeämisen, ja lisäksi siinä tulee esille vuorille taruissa perinteisesti omistettu mystiikka ja ihailu. Kuten monet muutkin FFIV:n kappaleet levyllä, Mt. Ordeals on liiankin lyhyt, mutta vähän päälle minuutissa se ehtii kertoa paljon. Seuraavalle troikalle ei kannata uhrata paljon aikaa: Fabulin itämaalaisvaikutteisessa mahtipontisuudessa Uematsu ei ole onnistunut läheskään yhtä hyvin kuin myöhemmin Final Fantasy VI:n Cyanissa. Run on nopea, yksitoikkoinen ja lyhyt kriisitilannekappale. Suspicion taas sopii kenties taustamusiikiksi kun epäilet jotakuta, mutta ei ole muulloin järin kiinnostavaa kuultavaa.
Urkujen pitäisi ilmeisesti merkitä pahuutta ja synkkyyttä, ainakin niin voisi päätellä Golbezin teemasta Golbeza Clad in the Dark. Pelkillä uruilla soitettu kappale laahautuu eteenpäin pahaenteisen hitaasti, mutta ei tunnu erityisen synkältä tai uhkaavalta. Kappale kuuluu monien suosikkeihin, mutta ei ainakaan minun. Kenties en vain ymmärrä todellista synkyyttä, sillä valoisa ja energinen Hey, Cid! ja etenkin kahjo Mystic Mysidia taas tehoavat minuun. Mysidia onkin yksi pitkäaikaisista suosikeistani. Syntikka kukkuu, kumisee, kolisee ja särisee kuin hulluksi tullut kello, ja lopputulos on yksi parhaita osoituksia valloilleen päästetyn Nobuon kyvyistä. Herkkua ei kestä ikuisesti: Long Way to Go ei eeppisessä juhlallisuudessaan ole huono, mutta ei myöskään yllä lähellekään levyn Prologia, ja ylipirteä Parom & Polom on pääosaksi ärsyttävä.
Seuraava mahtipontinen taistelumusiikki on kenties jopa Fight 2:ta parempi. The Dreadful Fightissa tuimat rummut vyöryvät päälle, ylväät symbaalit iskevät kerta toisensa jälkeen ja hätääntynyt melodia karkaa lyömäsoittimia, vain yhtyäkseen myöhemmin niiden kanssa mahtavaan kuolon tanssiin. Kertakaikkista suuruudenhullua loistoa. The Airship ei ole yhtä kekseliäs sävellys, mutta klassisen seikkailullinen Final Fantasy -perintökalu on FFIV:ssäkin mieluista kuultavaa. Levyn toinen kaupunkikappale Troian Beauty ei ole samanlainen tylsän yksinkertainen melodia kuin Welcome to Our Town!. Tempo on nopeampi, vaikka kappale onkin yhä rauhallinen, ja FFIV:n kaunista harppua kuuntelee ilokseen. Äkkiä kuulija temmataan Toroian rauhasta hektiseen ja herkulliseen chocobo-teemaan Samba de Chocobo!
Final Fantasy IV OSV on paljolti mahtipontinen ääniraita, ja niinpä ei kestä kauaa ennen kuin jälleen mahtaillaan, tällä kertaa Tower of Bab-ilissa. Tämänkin sävellyksen pohjalla ovat marssitahdit, joita maustetaan sankarillisilla SNES-jousisoittimilla ja -torvilla sekä vähän hassulla 8-bittisellä syntetisaattoritahdilla. Spiraalimaisesti nousevat huipentumat kautta kappaleen ensimmäisen osan aikana ovat kiinnostava yksityiskohta, ja soundtrack loistaa jälleen Bab-ilissa. Somewhere in the World... on Suspicion 2, mutta onneksi sekin on lyhyt. Land of Dwarvesissa tulevat esille soundtrackin haikailevat tunnelmat ilman alakuloa, ja Uematsu on hillinnyt kevyiden syntikkarumpujen käyttöä tarpeeksi, jotta komppikin sopii kappaleeseen. Giott, the Great King on ihastuttava turpeiden pasuunoiden vetämä kappale. Jonkin kielisoittimen äänen keskeyttää joka neljännellä tahdilla ilmeisesti raskaat symbaalit, mikä sopii kappaleen hitaahkoon tempoon erinomaisesti. Dancing Calcobrenan melodia on mukavan hullu.
Siinä missä Tower of Bab-il oli jo kohtuullisen mahtipontinen, Tower of Zot vähentää monipuolisuutta ollakseen vielä mahtailevampi kuin edeltäjänsä. Ja homma toimii. Illusionary World on jousilla maustettu kaunis ja mystinen melodia, ja sopii erinomaisesti paikalleen tasapainottamaan synkän Tower of Zotin ja optimistisesti mahtailevan The Big Whalen väliä. The Big Whalen venytetyt nasaaliset ja jousiäänet suorastaan haikailevat taivaalle, samalla kun patarummut jytisevät taustalla. Taustalla sirpaleisesti soivat vaaleaväriset sähköurut luovat hämmästyksen ja ihastuksen ilmapiiriä.
Another Moon on aivan toista maata. Kummalliset kimeät äänet täyttävät äänimaiseman tähdenlentojen viheltäessä jossain taustalla, ja välillä kuuluu uhkaavaa kuminaa. Synkkyyttä hellittävät vain toiveikkaat syntetisaattorijousisoittimet. Kokonaisuus on odottamaton ja upea kappale. Eikä Nobuo hellitä: The Lunarians on yhtälailla kaunis kappale, jonka vaikuttavaa ja herkkää melodiaa säestää synkkien, painavien nuottien viipyily. Levyn loppujuhla jatkuu Within the Giantissa, jonka hitaassa poljennossa yhdistyvät suuren seikkailun tuntu, FFIV:n kaunis harppu, mahtipontinen tunnelma ja suuren koneen sisäinen jylinä. Within the Giant kokoaa koko Final Fantasy IV:n parhaat osat yhteen, myös musiikillisesti. Sitten on aika päästää kaikki irti The Final Battlessa. Laadukas taistelukappale ei kuitenkaan ihan yllä Fight 2:n ja The Dreadful Fightin tasolle. Kappale ei saavuta vastaavia vaaran ja huikean taistelun tuntua, ja rumpukomppi on suuren osan aikaa liian yksinkertainen. Kappale silti saavuttaa tarpeeksi lopullisuuden tuntua ja uhkaavaa vierautta, että sitä voi valehtelematta kehua onnistuneeksi.
Minuutin kappaleita viljelevällä soundtrackilla yli 11 minuutin kappale tuntuu oudolta, mutta Epilogueen onkin kerätty koko pitkä loppukappaleiden sikermä. Kappale aloittaa juhlavissa tunnelmissa kuun kamaralla, ja taantuu sitten yksinkertaisella rumpukumpilla höystetyksi fantasiamaailman menobiisiksi. Neljän ja puolen minuutin jälkeen musiikki vaihtuu, ja uusi osuus maalailee tunnelmia toistamalla Final Fantasy IV:n teemoja, mukana myös rummuilla mahtipontisemmaksi koristeltu Prologi. Kahdeksan minuutin jälkeen alkaa Final Fantasy IV:n päätöskappale, mahtava Star Wars -sävyinen paisuttelu, jossa alun Red Wings -teemakin palaa. Lopulta loistelias soundtrack viedään viimeiseen suureen huipennokseen. Menobiisiosuutta lukuunottamatta Epilogi on erinomainen kokonaisuus, vaikka Nobuo pistikin Final Fantasy V:n ja VI:n päätöskappaleissa paljon paremmaksi.
Kaiken kaikkiaan Final Fantasy IV:n soundtrack on valtaosaksi hyvin laadukas ääniraita, joka tuo ainutlaatuisen hyvin esiin fantastisen ja mahtipontisen tunnelman. Mukana on myös pääasiassa peliin tilannemusiikiksi sopivia kappaleita, mutta niitä on yllättävän vähän. Soundtrack on varsin eheä, kenties alle viidenkymmenen raidan ansiosta, sen sijaan että raitoja olisi monia kymmeniä enemmän kuten Final Fantasyissa nykyään. Pelin ääniraidalle on kuitenkin tehty väkivaltaa, kun se on sullottu yhdelle levylle. Ikävintä on, että musiikkia olisi mahtunut CD:lle 16 minuuttia enemmän. Käyttämällä kaiken tilan hyödyksi ja poistamalla turhat häivytykset Final Fantasy IV Original Sound Version olisi ollut huippulevy, mutta on näinkin varsin vaikuttava ja vakuuttava kuunteluelämys.
Tokyopop julkaisi soundtrackin Yhdysvalloissa pelin PlayStation-uudelleenjulkaisun jälkeen nimellä Final Fantasy IV Official Soundtrack: Music from Final Fantasy Chronicles ja nimesi suurimman osan kappaleista uudelleen. Muuta merkittävää eroa Tokyopop-julkaisulla ei kuitenkaan ole, paitsi bonusraitana Final Fantasy IV Piano Collectionsilta napattu Theme of Love -pianosovitus. Ylimääräistä kappaletta parempi syy Tokyopop-julkaisun hankkimiseen on kuitenkin yleensä edullisempi hinta.
- Sami Eloranta, makomist@fffin.com
Toista mieltä?
Lähetä musiikkiosastolle arvostelu sähköpostilla tai foorumeilla!