Arvostelu julkaistu 4.6.2003.
Vaikka levystä tavallaan paljon pidänkin, tämä arvostelu tulee luultavasti joidenkin mielestä olemaan ryhmää "pyhäinhäväistyksinä pidettävät mielipiteeni", joten ole tarvittaessa valmiina keräämään koko sarja. Sanon jo etukäteen myös, että tekstiä ei ole tarkoitetty vain arvosteluksi, vaan myös kuvailevaksi kertomukseksi siitä, mitä minä itse pelkässä ääniraidassa kuulen ja mitä muistoja se herättää. Kuten voimme varmasti lähes yksimielisesti todeta, Final Fantasy VI on merkittävä ja kaikilta osiltaan ylistetty reliikki jokaisen itseään kunnioittavan japaniropettajan yleissivistyksessä. Erityisen kehuttuja osa-alueita ovat juuri pelin taianomainen tunnelma ja musiikki, jotka tietenkin myös korreloivat paljon keskenään.
Soundtrack sisältää huomaavaisesti kaikki pelissä kuultavat kappaleet kolmella CD:llä. Kiekkojen ja koristelultaan minimalistisen tyylikkään kotelon lisäksi mukana tulee pahvikuori sekä vihkonen, josta löytyy muutamia Yoshitaka Amanon piirroksia sekä ainakin Nobuo Uematsun haastattelu. Ehkäpä mukana on jotain muutakin, mutta jo tekstien aihepiiri menee japania osaamattomalta hieman arvailun puolelle. Ainoastaan kappalelistat ja kreditoidut henkilöt löytyvät vihkosta kahdella kielellä.
Kappaleiden jakautuminen kolmelle levylle on tehty hyvällä harkinnalla ja CD-levyn pituusrajoituksen tietäen ehkä pienellä onnellakin. Pyrkien pitämään tekstin spoilerittomana sanon vaikka niin, että levyt myötäilevät hyvin pelistä tuttuja jaksoteemoja. Ensimmäinen levy kattaa tapahtumat Narshesta Zozoon, toinen jatkaa siitä Atma Weaponiin ja kolmannella levyllä ovat mm. muuttuneen ympäristön ja aihepiirin mukaiset karttamusiikit sekä loppukappaleet.
Levyn aloittaa tehtäväänsä täysin yksinoikeutettu klassikko, Opening Theme, jonka nostalgia-arvoa ei voi oikein sanoin kuvata. Kappale on mukana täydessä mitassaan urkuintroa ja väliosia myöten, joten sen pituus kasvaa pelimusiikkikappaleelle mukavaan saavutukseen, lähes neljään ja puoleen minuuttiin. Vaikka osittain myös Terran teemakappaleena toimiva pätkä uusitaankin myöhemmin, olisi avausversiotakin mielestäni voinut venyttää toistolla vielä hieman, sen verran fanaattisesti siihen suhtaudun. Aivan kaikkia tehoja nostalgisuudesta ei siis kappaleesta ole irti osattu ottaa.
Kaikki alkaa hyvin elokuvamaisilla, juonen kuljettamiseen suunnitelluilla kappaleella The Mines of Narshe sekä Awakening. Kolmen ensimmäisen kappaleen putki on tunnelmaltaan haikea ja kulkee soljuvasti ohi. Seuraavat kolme varsinaista kappaletta, Locke, Battle Theme ja Edgar & Sabin ovatkin sitten jo vähän toiminnallisempia. Lockesta en ole hahmona koskaan pitänyt, perussankarillinen teemakappalekaan ei oikein iske eikä mielestäni edes istu varkaalle. Figaron kuninkaallisten ylväänkaihoisa trumpetinpäristely ei ole varsinaisesti mitenkään huono, mutta laahaava ja hieman yksitoikkoinen kyllä. Taistelumusiikki on onneksi yksi pelisarjan parhaista.
Sankarien ydinjoukon teemakappaleiden jälkeen seuraa tietenkin Kefkan teema. Ainoa moitittava seikka on se, että sitä kuuluisaa syntetisoitua psykopaattinaurua ei vielä kuulla. Kappale itsessään on kohtuullisen mutkikkaasta sävelkulusta huolimatta rakenteeltaan melko yksinkertainen, mutta se on saatu kuulostamaan mukavan tuoreelta vanhalla kikalla, jossa perusosan päälle tuodaan toistettaessa uusia ja entistä dramaattisemman vaikutelman antavia soittimia.
Kefkan perässä tulevat levyn ensimmäiset varsinaiset miljöökappaleet Mt. Koltz ja Returners, jotka suoriutuvat tehtävästään hyvin. Muutenkin Final Fantasy VI:ssä musiikin avulla kuvailu on mielestäni kerrankin onnistunut paljon paremmin peliympäristöjen kuin hahmojen kohdalla. Myös ensimmäisen CD:n loput ympäristölle omistetut kappaleet toimivat hyvin yksinkin, pelissä SNES-grafiikan rajoittunutta tunnelmanluontia täydentäen erinomaisesti. Suosikkejani ovat juuri Mt. Koltz, Phantom Train, Wild West ja Under Martial Law.
Ensimmäiselle levylle mahtuvat vielä mm. teemakappaleet Cyanille, Gaulle ja Celesille sekä kaksi taistelurypistystä. Hahmoteemoista vain Celes säväyttää minua (Celesiä fanittavat kaverini katkoisivat sormeni jos kirjoittaisin muuta), Gau on mielestäni suorastaan epäonnistunut liiallisessa lauhkeudessaan. Ymmärrän kyllä vastakohtayrityksen, mutta ei uppoa jos ei uppoa. Molemmat taistelukappaleet ovat toimivia ja sopivat hyvin yhteen toistensa ja ensimmäisen sapelinkalistelun kanssa.
Toisen levyn alkajaisiksi soi se kuuluisa Terran teema, ja tämä versio siitä onkin ehkäpä kauneinta mitä olen pelimusiikin saralla koskaan kuullut (vaikka en itse hahmosta juuri perustakaan). Toista se oli elämä silloin, kun Final Fantasyn herkistelykappaleet tehtiin itse peliä eikä japanilaisen pop-tähden lauluosuutta varten. Kappaleella on mittaakin melkein neljä minuuttia, joka on huomattavasti enemmän kuin levyn kappaleiden keskimitta. Jokainen sekunti on ansaittu.
Pehmeänä laskuna jatkoa varten toimii Coin Song, joka ei itsessään juuri iske, mutta sopii kyllä hyvin paikalleen. VoivoiVOI kun sinänsä hauskaa Techno de Chocoboa oltaisiin ymmärretty siirtää ohi ihastuttavan Forever Rachelin, sillä tunnetusti ylipirteä Chocobo-melodia ei ehkä tunnelmaltaan aivan käy siihen, missä se levyllä nyt on. Esimerkiksi siirto kaksi kappaletta eteenpäin Slam Shufflen taakse olisi tehnyt oikeutta sekä alun herkistelykolmikolle että seuraavalle kolmelle hauskalle biisille. Olenko muuten ainoa, jolle Slam Shuffle tuo auttamatta mieleen Vaaleanpunaisen pantterin ja Warner Brothersin piirretyt? Se kolmas hieman (positiivisen ja posetiivisen) komiikan puolelle lipsuva kappale toisella levyllä on huutokauppakamarissa kuultava Spinach rag.
Toisen CD:n pääpaino on selvästi siinä kuuluisassa oopperakohtauksessa, joka on jollain niin mainiolla tavalla absurdi, että eurooppalaiseen peliin sitä ei oikein osaisi kuvitella. Musiikillisesti noin 15-minuuttinen eepos jakautuu neljään osaan; alkusoittoon, aariaan, hääkohtaukseen ja erään violetti-ihoisen ystävämme sisääntuloon. Kolme ensimmäistä osaa ovat aitoon oopperamaiseen tyyliin kerronnallisen ja jatkuvasti etenevän tuntuisia, minkä vuoksi ne pitää oikeastaan kuunnella ajatuksella ja keskittyen. Miesäänen syntetisointi SNES-äänipiirillä kuulostaa vähän kornilta, mutta muuten oopperatrilogia on tunnelmaltaan kuin eeppinen loppukappale keskellä peliä (tai tässä tapauksessa levyjä). Oopperan neljäs ja selvästi erillinen osa on humpahtava, tavallaan humoristinen taistelukappale, joka tuo mieleen Khachaturianin Sabre Dancen ja Rossinin Wilhelm Tell -alkusoiton. Tämä on kehu.
Oopperaa seuraa vaihteen vuoksi hyvä hahmoteema, Setzerin ilmava ylvästely, ja klassista rock'n'rollia Johnny C Badin muodossa. Rytmikkäästä ja menevästä pianopainotteisesta rockista joko pitää tai ei, minä kyllä pidän. Jos myös joku lukijoista pelasi aikoinaan lapsena nimeltään samansuuntaiseen sanaleikkiin pohjautuvaa NES:in pirteää toimintapuzzlepeliä Snake, Rattle n Roll, niin tässä vaiheessa pitää huokaista syvään. Äänimaailmankin samankaltaisuus on niin ilmeinen...
Levyn loppupuolella The Empire "Gestahl", Devil's Lab ja Another World of Beasts edustavat toisen CD:n synkkää osaa. Pahan Imperiumin(tm) tunnuskappale saa viestinsä perille, ja Devil's Lab on mielenkiintoinen, "koneiden" ääniä hyödyntävä ja kevyen industrialmainen rytmikäs kilistely. Levyn päätöskappale Another World of Beasts on perinteisen tyylikäs ankeuspätkä, joka hyödyntää tehokkaasti korkeaäänisillä soolosoittimilla toteutettuja viivyttelevän pitkäkestoisia säveliä.
Toisen levyn loppuun mahtuu myös kiintiöilmalaivan kiintiökappale ja kourallinen uusien hahmojen teemoja, joista vain Mog aiheuttaa minussa reaktioita. Kaikista Moogle Themen versioista juuri tämä on se, jossa moogleuden olemus on kaikkein puhtaimmaksi kiteytyneenä. Vain Final Fantasy IX:n Moogles' Theme kisailee edes samassa sarjassa. Hieman tyhjästä ilmestyvä "hämmennysteema" ?? kuulostaa palvelevan LSD-puhelimen odotusmusiikilta, Stragon teemaa en miellä ollenkaan Stragoa vaan hänen kotikaupunkiaan kuvaavaksi, Relmin kappale on suoraan sanottuna kuolettavan tylsä. Infernaalisuudellaan minua miellyttävän säkkipillin imitointi ei edes se pelasta Relmiä, sillä oikeastaan tämän mielenkiintoisen narahtelun esikuva paljastui säkkipilliksi vasta orkestraatiolevyä kuunnellessa.
Viimeinen levy tuo alusta asti esiin pelin synkentyneen tunnelman. Avausraita New Continent on tunnelmaltaan mukavan uhkaava viulu- ja patarumpupaisuttelu, jonka taustalla vilahtelee voimakkuudeltaan vaihteleva syntikkalooppi. Seuraavat kappaleet Catastrophe ja The Fierce Battle ovat jälleen selviä juonenkuljetuskappaleita, joihin ei levyllä oikein pääse kylmiltään mukaan, vaikka odottavasta kaoottiseksi muuttuva tunnelma onkin varsin taitavasti rakennettu. Jälkimmäisenä mainitussa kappaleessa valitettavasti kuullaan Motoi Sakuraban luultavasti jo patentoimaa, ärsyttävän muovista syntetisaattorisoundia. (Älkää käsittäkö väärin, pidän Sakurabasta, mutta tästä hänen tavaramerkistään kyllä en.)
Kaahailujen jälkeen on vuorossa taas rauhallisempaa tunnelmointia Dark Worldin, The Day Afterin ja Searching for Friendsin välittämänä. Dark world on urkujen, pianon ja kirkonkellojen surullinen harkitusti laahaava yhdistelmä, josta olisi ihan hyvin voinut jättää koko kappaleen aikana kuuluvan ja lähinnä kuuntelua haittaavan tuuliefektin pois. Jälkimmäiset raidat ovat tunnelmaltaan sopivan lohduttomia, mutta samalla myös varovaisen toiveikkaita. En tiedä mikä minulle tuntematon kahden sävelen välillä värähtelevä soitin The Day Afterissa on kyseessä, tai mikä minulle tuttu soitin on vedetty tosi hämärän efektin läpi, mutta se tuo mieleeni oikeastaan Meksiko-aiheiset westernit. Searching for Friends on etenkin karttakappaleeksi mukavan vaihteleva ja monikerroksinen.
Kolmannellekin levylle mahtuu yhä hahmoteemoja. Pelin juonesta irtonaiset bonusluonteiset Gogo ja Umaro on säästetty kokonaispaketin viimeiselle kolmannekselle. Ratkaisu on siinä mielessä hyvä, että ilman sitä kaksi edellistä levyä ärsyttäisivät toden teolla, mutta valittaa voisin tästäkin. Myös Epitaph ja The Magic House tuntuvat hieman irtonaisilta, enkä niistä oikein muuta sanottavaa keksikään. Jos luulitte, että aikaisemmin mainitsemani muisto lapsuuden NES-peleistä oli outo mielleyhtymä, The Magic Housen alun huiluosuuden trillit tuovat mieleeni Charlie Chaplinin kuuluisan laulun elokuvasta Nykyaika. Eikä siinä vielä kaikki, sitä seuraava cembalopätkä muistuttaa mielestäni selvästi Juice Leskisen klassikkoa Action!!!. Vuokratkaa elokuva, lainatkaa levy (Taivaan kappaleita) kirjastosta ja verratkaa, oikeasti...
Loppueeposta edeltävistä kappaleista Fanaticsin apokalyptinen ja hypnoottisen tasainen käynti on pilattu täysin aivan liian lyhyellä toistolla. Jos kappale on transsinomainen (eikä missään pillerimusiikkimielessä), toistoa oikeasti saa olla vaikka neljä kertaa niin paljon kuin sitä on Fanaticsiin uskallettu laittaa. Loistava idea jätetty puolitiehen, toivottavasti joku remixaa sen loppuun asti ja tuo minulle hopeatarjottimella. The Last Dungeon on tyypillinen loppu-uljastelu ennen Final Fantasy VI:n lopullista, majesteettista päätöstä.
Dancing Mad. Mitä tuosta nyt sitten sanoisi. Hienoin, tyylikkäin, mahtipontisin ja samalla kaunein lopputaistelukappale ikinä, eikä monikaan pääse edes lähelle. Syntetisoitu naisääni toimii hyvin ja sille on annettu sopivasti tilaa, urut eivät olleet tähän aikaan vielä niin iso klisee kuin nykyään, eri osien rytminvaihdokset ovat osuneet intensiivisten juoksutusten ja viivyttelyn suhteen kohdalleen erinomaisesti. Virvelirummun ja urkujen yhteiskäyttö on mainiota, eikä kohtalokkuuden tunnetta luodessa ole menty siitä missä aita on matalin eli toteutettu kaikkea bassorumpua takomalla.
Dancing Mad on selvästi neljäosainen, vaikka siitä ei mitään mainintaa missään olekaan. Ensimmäinen osa, joka on noin viisi minuuttia pitkä, on mestarillinen ja pysähdyttävä juuri soittimien vauhdikkaan yhteiskäytön vuoksi. Noin neliminuuttisessa toisessa osassa urut, rummut ja "laulu" on jaettu ikään kuin keskusteleviksi parin sekunnin kohtauksiksi, joka siirtyy pari kertaa urkujen rönsyileviin väliosiin. Kolmas osa on noin kolme minuuttia pitkä barokkimainen urkuosuus, jota on oikeastaan hankala minun musiikkitietämykselläni tuon pidemmin kuvata. Erittäin mahtipontinen ja tietyllä tavalla raskas osuus kuitenkin, ja hyvin on Uematsu J. S. Bachinsa kuunnellut. Neljäs, viimeinen ja kuusiminuuttisena pisin osio on jo kaikin tavoin nykymusiikkia muun muassa rumpujen- ja bassonkäytön osalta, vaikka urut ovatkin yhä hallitsevin soitin. Myöskään mukaan tuleva syntetisaattori ei enää kuulosta kovinkaan montaa sataa vuotta vanhalta. Niin, ja se "Uwahahahah" pitää mainita...
Oma lukunsa on myös Ending Theme, joka kutoo taidokkaasti yhteen pelin kaikkien neljäntoista hahmon teemamelodiat, kerronnallisuuden, ja vieläpä itse pelin runsaiden tapahtumien rytmin ruudulla. Tuloksessa on saumoja, se on tyylien sekamelska ja välillä tavaraa on liikaa liian pienessä tilassa, mutta kappale on silti erinomaisen liikuttava ja hieno loppu sellaisen ansaitsevalle ääniraidalle. Lopputeema tuo myös esiin hahmoteemoja sellaisilla tavoilla, joissa ne ovat osittain vapaita turhasta toistosta ja yhden idean varassa seisomisesta johtuvista ongelmista. Aivan kappaleen lopussa on lainailua pelisarjan aikaisemmista osista, mikä on varmaankin haitannut niitä, jotka eivät ole pelanneet SNES-pelejä käänteisessä aikajärjestyksessä kuten minä.
Levyhankinnan ja parin CD-soitinkuuntelun (hyi hyi taas kaikki warettajat) jälkeen levykokoelman heikkoudet paljastuivat minulle oikeastaan melko selkeästi. Huolimatta siitä, että levy on klassikko ja ollut edellä aikaansa, suuren hahmokatraan teemakappaleet toistensa perään puuduttavat nopeasti. Rehellisesti sanottuna vähäpätöisempien hahmojen kohdalla ideat tuntuvat loppuneen aivan kesken, ja pienen melodianpätkän ympärille on rakennettu kokonainen (mutta lyhyt) kappale. Tästä ehkäpä räikein esimerkki on Relm, jossa "idea" on viiden sävelaskeleen laskeutuminen huilulla ja vähän banjolta kuulostava cembalotilutus perään. Jatkuvien lavalleastumisten ongelma vaivaa erityisesti ensimmäistä ja toista CD:tä niiden kohokohdista huolimatta. Myös kappaleiden rakenne on vielä Final Fantasy VI:ssä varsin yksinkertainen ja ideoiden puutteessa kesto lyhyt: Osa 1, muunnelma osasta 1, väliosa, edellisten toisto, loppu (usein häivytyksellä).
Kappaleissa esiintyvää monotonisuutta on myöhempien Final Fantasy -soundtrackien ja orkestroitujen levyjen (myös tähän peliin perustuvan Grand Finalen) kohdalla paikattu menestyksekkäästi koukkuja ja koristeita lisäämällä. Tämä soundtrack kärsii siis universaaleista pioneerilevyjen ongelmista, eli suunta on selvästi oikea, mutta ei tätä täysin rakastaa voi, ei vaikka kuinka haluaisi. Kyseessä on kolme levyllistä hyvää pelimusiikkia, mutta ei kuitenkaan kolme levyllistä hyvää musiikkia. Kaikkien kappaleiden kuunteleminen putkeen tätä tekstiä varten oli kuitenkin ilo, ja silloin tällöin taustamusiikkina koko paketti menee hyvin.
Kuitenkin kaikki odottavat sitä, niin levylle kai pitää antaa jokin arvosana. Kaikkien mielipiteideni ja erilaisten näkökantojeni tiivistäminen tekee vääryyttä sekä levyille että minulle, mutta sanotaan vaikka näin: Musiikilliset ansiot 7/10, tekniikka 9/10 ja tunnelma 10/10 + melkein kyyneleet isolta mieheltä. Jos jostain saat hyväkuntoisen yksilön alle 50 eurolla, osta heti ja ole vaikka loppukuu syömättä, tai häpeä koko loppuikäsi.
Täytyy muuten pitkähiuksena huomauttaa, että nyt kun konemusiikki-ihmiset ovat saaneet Techno de Chocobon, vaadin seuraavaan peliin ehdottomasti Black Metal de Chocoboa tai ainakin Grindcore de Chocoboa. Varmaan joku fani minua vielä tästä hyvästä puukottaa, mutta pienellä muutoksella saisimme eräästäkin kulttiyhtyeestä ja -kappaleesta hyvinkin Final Fantasyyn sopivan version: Burzum - Wark. Sarjan kymmenennen osan Otherworld oli hyvä alku, mutta ei se meille kyltymättömille Beelsebubin palvastelijoille vielä riitä.
Hyvää:
- Tämä on hei Final Fantasy VI
- Satumaisuus, huumori, eskapismi ja rehellinen naiivius
- Aloitus- ja lopetuskappaleet
Huonoa:
- Aivan liikaa yksitoikkoisia hahmoteemoja
- Kömpelöt kappalerakenteet
- Mikael Muurinen, mikael.muurinen@pp.inet.fi
Toista mieltä?
Lähetä musiikkiosastolle arvostelu sähköpostilla tai foorumeilla!